Tutkintolajit

Sienet

Haaparouskun lakki on limapintainen, aluksi kupera, myöhemmin laakea ja vanhana matalan suppilomainen. Pinta on tummanharmaa, joskus violetinsävyinen tai vaalean nahan värinen. Heltat ja jalka ovat lakkia vaaleammat. Jalka on melko pitkä ja vanhana ontto. Maitiaisneste on valkoista. Haaparousku kasvaa elo-lokakuussa sammaleisissa havu-, lehti- ja sekametsissä.

Herkkusienet (Agaricus) ovat sienisuku, johon kuuluu mm. peltoherkkusieni.

Kangasmyrkkyseitikin heltat ovat harvassa. Kangasmyrkkyseitikillä on useimmiten suippumyrkkyseitikin tavoin lakin keskellä terävä kohouma.

Kangasrousku (Lactarius rufus) on yleinen ja erittäin runsassatoinen ruokasieni. Kangasrousku on tavallinen kaikkialla Suomessa, erityisesti kuivissa kangasmetsissä.

Kangastatti (Suillus variegatus) on hyvä ruoka- ja kauppasieni. Sen lakki on 5–15 cm leveä ja väriltään kellanruskea. Sienen malto on vaaleankeltainen tai ruskeankeltainen ja sinistyy.

Karvarousku (Lactarius torminosus) eli karvalaukku on koivumetsissä kasvava vaaleanpunainen rousku. Sen lakin reunassa on nukkamaista karvaa. Se on 5–10 minuutin ryöppäämisen jälkeen hyvä ja suosittu ruokasieni.

Kavalakärpässieni (Amanita phalloides) on yksi myrkyllisimmistä kärpässienistä ja kuolemantapauksilla mitaten luultavasti maailman vaarallisin sieni. Se on väriltään haalean vihreä tai vihertävän harmaa, sen heltat ovat aluksi valkoiset, mutta alkavat myöhemmin vihertää. Kavalakärpässienen lakki on nuorena munamainen ja kupera, vanhempana laakea. Sen malto on valkoista.

Kehnäsieni (Rozites caperata) on hyvin hienon makuinen ja yleinen, mutta jostakin syystä monelle tuntematon sieni. Tunnistamista vaikeuttaa se, että kehnäsieni muuttaa muotoaan kasvaessaan ja vanhetessaan. Nuori kehnäsieni on lähes munanmuotoinen. Myöhemmin lakista tulee kellomainen, vähitellen kupera ja lopulta laakea ja reunoiltaan repeävä. Säteittäisesti ryppypintainen, ruskea lakki on aluksi vaalean helmenhohtoisen härmän, "kehnän", peitossa.

Keltahapero (Russula claroflava) on herkullinen ruokasieni. Sen lakki on 4–10 cm leveä, kupera ja laakeneva. Väriltään se on keltainen, lakin keskeltä joskus hieman oranssinsävyinen. Malto on valkeaa, murtumakohdista ja iän mukana harmaantuvaa. heltat ovat vaaleankeltaiset, vanhemmiten harmahtavat. Sieni kasvaa koivun seuralaisena, ranta- ja korpimetsissä kosteilla paikoilla heinä-syyskuussa.

Kantarelli eli keltavahvero (Cantharellus cibarius) on herkullinen sieni, joka on helppo tunnistaa. Arkikielessä käytetään myös nimitystä kanttarelli, mutta kantarelli on virallinen oikeinkirjoitusmuoto.

Koivunkantosieni (Kuehneromyces mutabilis) kasvaa kimppuina koivun ja muiden lehtipuiden kannoilla koko maassa keskikesästä alkaen. Se on ruokasieni, mutta sitä ei pidä sekoittaa havupuiden kannoilla kasvavaan myrkkynääpikkään. Lakki 3–6 cm.

Korvasieni (Gyromitra esculenta) on herkullisena pidetty, käsittelemättömänä erittäin myrkyllinen sienilaji. Korvasienen myrkyistä noin 90 % on gyromitriiniä, joka on tappava solumyrkky, mutta herkästi haihtuva ja vesiliukoinen. Se saadaan poistetuksi sienistä 99,5-prosenttisesti keittämällä sieniä 10 minuutin ajan runsaassa vedessä (6 l vettä/1 kg sieniä).

Herkkutatti on kookas, kovamaltoinen, ruskea sieni. Lakki on kupera ja vaalean- tai tummanruskea. Herkkutatin pillistö on nuorena harmahtavan valkoinen, vanhemmiten keltainen ja lopulta vihreänkeltainen. Herkkutatin tanakka jalka on väriltään vaaleanruskea tai punaruskea. Jalan yläosassa on hento, hieman koholla oleva, pohjaväriä vaaleampi verkkokuvio. Malto pysyy valkoisena, eikä sinisty.

Huhtasienet (Morchella spp.) ilmaantuvat keväällä samaan aikaan korvasienten (Gyromitra esculenta) kanssa aloittamaan sienikauden. Huhtasienet muistuttavat korvasientä, mutta rinnakkain tarkasteltuna ne eroavat selvästi toisistaan.

Lampaankääpä (Albatrellus ovinus) on miedon makuinen kauppasieni. Sen lakki on nuorena kermanvalkoinen, mutta vanhemmiten se muttuu vaaleanruskeanpilkulliseksi. Lampaankäävän lakki on kovin epäsäännöllisen muotoinen. Sen leveys on noin 5-20cm. Lampaankäävän jalka on valkoinen, tukeva ja lyhyt. Lampaankäävän pillit ovat valkoiset, matalat, tiheät ja johteiset. Sen tuoksu on hyvin mieto. Sen malto on valkoista, mutta kuumennuksen jälkeen ja vanhemmiten se muuttuu paksuksi ja kiinteäksi.

Lehmäntatti (Leccinum scabrum) on keskikokoinen hyvä ruokasieni, joskaan ei yhtä arvostettu kuin monet muut tatit. Sen lakki on 5–15 cm leveä ja väriltään ruskeansävyinen, mutta voi olla usein myös vaalea. Vanhoilla yksilöillä lakki on toukkainen ja pehmeä ja sienen valkoinen pillikerros roikkuu lakin reunan ulkopuolella. Sienen jalka on vaaleanharmaa ja siinä on tummia pisteitä.

Leppärouskua ei oikeastaan voi sekoittaa toisiin sieniin, sillä oranssi väri on hyvä tuntomerkki.

Mesisieni on maailmanlaajuinen sieni, joka on sekä ruokasieni, että tuhonaiheuttaja. Mesisienellä on useita lajeja, joista Suomessa esiintyy kolme renkaallista ja yksi renkaaton mesisienilaji. Sieni kasvaa puiden kannoilla, tyvillä tai maanpinnalle tulevissa juurissa tiheinä rykelminä. Mesisieniä esiintyy koko Suomessa.

Mustatorvisieni (Craterellus cornucopioides) on erinomainen ruokasieni, joka ei tarvitse esikäsittelyä. Tyviosa on mullanmakuinen ja sitkeä, joten sitä ei käytetä.

Mustavahakas on herkullisimpia ruokasieniämme, joka maultaan kilpailee tasaväkisesti herkkusienen ja herkkutatin kanssa.

Myrkkynääpikän olemus ja kasvutapa muistuttaa kovasti koivunkantosientä. Matalasti kupera lakki on keskeltä vaaleanruskea ja reunoilta tummemman ruskea. Lakin reuna on ohut ja kellanruskeat heltat kuultavat sen läpi.

Pulkkosieni (Paxillus involutus) on Suomessa erittäin yleinen myrkkysieni, jonka ruskeansävyinen lakki on 5–15 cm leveä. Sienen väri tummenee nopeasti koskettaessa. Nuorilla yksilöillä lakin reunat ovat kiertyneet alas. Pulkkosienen jalka on lakin tavoin ruskea.

Punakärpässienten psykoaktiivisuus on voimakkaimmillaan nuorissa sienissä, jotka on poimittu ennen kuin niiden lakit ovat täysin avautuneet. Loppusyksystä poimituissa sienissä psykedeeliset vaikutukset ovat yleensä lievempiä ja narkoottiset vaikutukset suhteellisesti voimakkaampia. Kuivatut kärpässienet säilyttävät psykoaktiivisuutensa lähes muuttumattomina jopa yli vuoden, jos niitä säilytetään kuivassa, viileässä ja pimeässä.

Punikkitatit ovat hyvänmakuisia, kookkaita ja kiinteämaltoisia ruokasieniä. Niille on ominaista mallon tummuminen leikkauspinnoilla, mikä ei suinkaan heikennä punikkitattien käyttöä ruuan valmistuksessa. Muita tuntomerkkejä ovat lakin punainen väri tai ainakin punertava sävy, sekä jalassa oleva musta tai ruskea nukka. Punikkitateilla lakin pintakelmu on reunoiltaan osittain kääntynyt pillistön päälle, joka pysyy pitkään vaaleana eikä juuri pullistu.

Isohapero (Russula paludosa) on hyvä ruokasieni. Sen lakki on 5–15 cm leveä, paksumaltoinen ja kupera. Väriltään se on omenan- tai tiilenpunainen. Malto on valkeaa.

Kangashapero (Russula decolorans) on hyvä keskikokoinen ruokasieni, joka kasvaa tyypillisesti havu- ja sekametsissä ja on yleinen koko Suomessa. Kangashaperon lakin (leveys 5–15 cm) väri voi vaihdella oranssinkeltaisesta ruskeanpunaiseen.

Sillihapero (Russula xerampelina) on hyvä ruokasieni. Sen lakki on 5–12 cm leveä, kupera ja limainen. Väriltään se on hyvin vaihteleva. Osalla tyypeistä lakki on tummanpunainen, osalla oliivinvihreä tai ruskea. Malto on aluksi valkeaa.

Suippumyrkkyseitikki (Cortinarius rubellus) on tappavan myrkyllinen sieni sisältäen maksaa ja munuaisia vaurioittavaa orellaniini (C10H8N2O6, CAS-numero 37338-80-0) nimistä solumyrkkyä, joka ei hajoa kuumennettaessa. Suippumyrkkyseitikin orellaniinipitoisuus on itiöissä 0,09 %, lakissa 0,78 %, jalassa 0,42 % ja sienirihmastossa 0,03 %

Suppilovahvero (Cantharellus tubaeformis) on erinomainen torvimainen ruokasieni, joka ei tarvitse esikäsittelyä. Kooltaan sieni on pienikokoinen, sienestäjän on etsittävä sitä sammaleen seasta. Sen lakki on kellertävän tai harmahtavan ruskea, keskellä on selvä suppilo.

Ukonsieni (Macrolepiota procera) on syötävä sieni. Sen lakki on 10–30 cm leveä. Malto on valkeaa, samoin heltat.

Kääväkkäisiin kuuluva vaaleaorakas on lähes kantarellin veroinen ruokasieni, jota kasvaa eniten maan eteläosissa. Sieni kasvaa tuoreissa lehtomaisissa kuusi- ja sekametsissä.

Valkokärpässieni (Amanita virosa) on yksi Suomen myrkyllisimmistä sienilajeista. Se on kauttaaltaan valkoinen ja sen jalan yläosassa on usein, mutta ei aina, repaleinen rengas.

Viinihapero on maassamme yleinen, havu- ja sekametsissä kasvava sieni. Viinihaperoita löytyy myös huonoinakin sienivuosina, jolloin se mietona sienenä käy muiden sienilajien jatkeeksi.

Voitatti (Suillus luteus) on keskikokoinen, kostealla säällä limainen ja kuivalla säällä kiiltävä sieni. Lakki on ruskea; nuoren voitatin lakki on puolipallomainen, vanhemmiten laakean kupera. Keltainen voinväri paljastuu pinnan alta, nuoren sienen pillit ovat heleänkeltaiset, mutta muuttuvat myöhemmin vaaleankeltaisiksi

Käävät

Arinakääpä (Phellinus igniarius) on lehtipuilla esiintyvä sieni, joka muiden kääpien tapaan tuhoaa puuta entsyymeillään.

Kantokääpä (Fomitopsis pinicola) esiintyy nimensä mukaisesti kannoissa ja kaatuneissa puissa, myös puutavarassa.

Pakurikääpä lahottaa vain elävää puuta. Koivun kuoltua hajotustyötä jatkavat pakurin seuraajalajit: pienilakkinen, punertavapillinen tikankääpä ja monihaaraisen koristeellinen koralliorakas.

Pökkelökääpä Piptoporus betulinus on kuolleissa ja kuolevissa koivuissa kasvava kääpä.

Taulakääpä (Fomes fomentarius) tunkeutuu elävään puuhun kuoren vioittumien kautta. Se aiheuttaa valkolahoa ja tuhoaa puun nopeasti. Monivuotinen, kova ja kaviomainen, 10–20 cm:n levyinen kääpä ilmestyy kuolevaan tai kuolleeseen puuhun. Se lahottaa lähes yksinomaan koivua ja sitä tavataan koko maassa.

Jäkälät

		Harmaanhankakarve. Pseudoevernia furfuracea. Vaaleanharmaa tupasmainen sekovarsi, päältä harmaat alta mustat liuskat tappimaisten isidioiden peitossa. Mielellään yli 10 m korkeudessa, harvemmin lähellä maata -->katso pudonneita oksia. Kerätty Kreikan saaristosta paljon faaraoiden balsamointiin, jossa sahanpurua, yrttejä, mausteita, harmaahankakarvetta. Sis. antibioottisia yhdisteitä. Hajuvesiin.
		Harmaaporonjäkälä. C. rangiferina. Samaan suuntaan taipuneita haaroja.
		Isohirvenjäkälä tunnetaan vanhana rohdoksena, jota on käytetty hengitysteiden tulehdusten hoitoon. Sitä voidaan käyttää myös puuroihin, keittoihin ja leivän valmistukseen.
		Ruskoröyhelö
		Lupot ja naavat ovat puiden oksilla kasvavia jäkäliä. Lupoissa ei ole naavoille ominaista keskusjännettä, joka erottuu, kun vartta varovasti venyttää.
		Naava (Usnea), jota myös partajäkäläksi kutsutaan, on yleisnimitys jäkäliin luettavalle useita toisilleen läheisiä lajeja käsittävälle lajiryhmälle. Naavat ovat rakenteeltaan jäkäliä, eli tosiasiassa sienen ja levän yhteenliittymiä, joita sanotaan symbiooseiksi. Naavoilla jänne on nähtävissä ohuena venyvänä säikeenä, joka paljastuu varren murtuilevan kuoriosan alta.
		Jäkälistä nahkajäkälät viihtyvät tuoreiden kankaiden kosteassa maaperässä.
		Palleroporonjäkälä on yleinen jäkälä, joka muodostaa harmaita tai kellertäviä palleroita kuiville paikoille, kuten kallioille. Palleroporonjäkälä on tärkeää ravintoa poroille ja sitä käytetään paljon koristeena kukka- asetelmissa.
		Punainen itiöreunus koristaa noin 7mm:n halkaisijaltaan olevaa pikaria. Isommat kokonaisuudet, nuo taidokkaat jäkälämättäät on vaikea saada valokuvassa näkymään kuten kuulakkaassa puolukkametsässä. Pikarijäkälä eli punareunatorvijäkälä
		Pohjankorvajäkälä on tärkeimpiä typensitojalajeja
		Sormipaisukarve on Suomen yleisin jäkälä. Se on lehtimäinen sekä litteä, liiskoutunut, päältä harmaanvalkea ja alapuolelta melkein musta. Liuskat ovat hiukan kuperia ja kärjistään ylöskiertyneitä. Liuskojen kärjissä on alapinnalla soredioita eli jäkäläm
		Tinajäkälä on yleinen kivijäkälä. Joissakin osissa Eurooppaa kasvavasta jäkälästä saadaan tuhkanvihreää väriä villaan. Jäkälää käytetään myös perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä rohtona ja sitä on käytetty lääkinnällisiin tarkoituksiin myös muissa kulttuureissa.
		Valkoporonjäkälä ( C. arbuscula ) muistuttaa harmaaporonjäkälää, joka kuitenkin on harmaampi. Poronjäkälät ovat samaa sukua torvijäkälien kanssa. Valkoporonjäkälä näyttää keltaiselta.

Kasvit

Sammalet

		Karhunsammalet (Polytrichum) ovat lehtisammalten suku, johon kuuluu alle 200 lajia. [1] Niitä kasvaa hyvin erilaisissa ympäristöissä maailman eri mantereilla. Ne ovat tummanvihreitä sammalia, joiden muoto muistuttaa minikokoista männyn tainta. Karhunsammalet ovat kaksikotisia.
		Kynsisammalet ovat 2-15 cm korkeita, ne voivat joskus jakaantua kaksilatvaisiksi mutta niissä ei ole sivuhaaroja. varsi on ruskea, ja sitä peittää ruskea nukka. Latva on suvulle nimen antanut kissan kynttä muistuttava koukku.
		Metsäkerrossammal on väriltään kellanruskea tai vihreä sammal, jonka varsi on punainen, suikertava, 2-3 –kertaan haarainen ja selvästi kerroksellinen. Varsilla on lukuisia pieniä lehtimäisiä rakenteita (parafyllejä). Varsilehdet ovat lyhyitä ja leveitä ( n. 2 mm pitkiä ja 1,5 mm leveitä). Llehden yläosa kapenee äkillisesti pitkäksi, kapeaksi ja mutkaiseksi kärjeksi (kärki voi olla myös lyhyt ja tylppä tai ja terävä). Haaralehdet ovat pienempiä, tasaisen leveitä (n. 1 mm pitkiä ja 0,5 mm leveitä), äkkiä lyhyeen terävään kärkeen kapenevia. Lehden reunus on kärjessä hampainen. Lehdessä on 2 keskisuonta, joiden pituus on 1/4-1/2 lehden pituudesta, tai ne voivat lähes puuttuakin.
		Rahkasammalet (Sphagnum) on sammalten suku. Lajeja kasvaa soilla, missä ne hallitsevat pohjakerrosta, ja kosteilla tundra-alueilla. Lajeja esiintyy pääasiassa pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjoisimmat esiintymät ovat Huippuvuorilla. Eteläisellä pallonpuoliskolla lajimäärä on pienempi.
		Seinäsammal (Pleurozium schreberi) on Suomen yleisin sammallaji, jota esiintyy koko maassa. Sen punaiset varret ovat pystyjä ja haarovat tiheästi. Lehdet ovat alle millimetrin pituisia, suoria ja tylppiä. Seinäsammal viihtyy kuivahkoissa, happamissa kasvupaikoissa ja karttaa lehtoja. Se kuuluu taigan tyyppilajeihin ja valtaa usein metsän pohjakerroksen itselleen tukahduttaen mm. jäkäliä. Seinäsammalta käytettiin aiemmin seinien tiivistämiseen, josta se on suomenkielisen nimensäkin saanut. Kasvi on nimetty tieteellisesti kasvitieteilijä J.C. Schreberin mukaan
		Sulkasammal on kaunis, linnunsulkaa muistuttava sammal, jonka kasvaa siellä täällä kangasmetsissä. Sen tapaa useinmiten kalliopainanteista ja sammaleisten kivien reunoilta.

Sanikkaiset

		Hiirenporras on lähes metrin mittainen saniaiskasvi. Lehdet ovat leveän suikeita, himmeänvihreitä, kahteen kertaan parilehdykkäisiä, lehdykät syvän sahalaitaisia. Pitkänomaiset itiöpesäkeryhmät lehdyköiden alapinnalla. Kasvaa tiheinä, tuuheina mättäinä varjoisissa ja kosteissa metsissä, erityisesti purojen varsilla. Yleinen lähes koko suomessa, joskin Tunturi-Lapissa harvinainen.
		Järvikorte on 50–150 cm korkea kasvi, joka muodostuu ontoista pehmeistä kirkkaanvihreistä putkista, jotka liittyvät toisiinsa vaaleamman vihreillä solmukohdilla, joiden keskellä kulkee ohut musta viiva. Tarkkaan katsoen solmukohdissa erottuu karvanohuita parimillisiä mustakärkisiä lehtiä. Varsi on sileä, kun esim. kangaskortteen varsi on karheapintainen. Punainen tai kellanruskea tähkä syntyy verson päähän alkukesällä, tuottaa itiöitä ja jättää varren pään kesäksi mustaksi. [1] [2]Järvikorte muistuttaa paljon suokortetta; suokortteen varressa solmukohtia on harvemmassa kun järvikortteen varsi muodotuu tyypillisesti 10–30 solmuvälistä.
		Kallioimarre on yleinen ja helposti tunnistettava saniainen. Se viihtyy kallioilla ja kivien päällä tuoreissa kangasmetsissä. Sopivilla paikoilla, joilla ei ole kulutusta, se voi säilyä myös kaupungeissa.
		Kotkansiipi on saniaiskasvi, jonka suppilomaiset kimput muodostuvat steriileistä, raikkaan vihreistä lehdistä. Lehdet ovat kertaalleen parilehdykkäisiä, lyhytruotisia ja kapean vastapuikeita. Lehdykät ovat pitkänkapeita ja teräväkärkisiä, ja niissä on pitkulaiset, tylpät ja ehytlaitaisit liuskat. Itiöt muodostuvat kampamaisten, ruskeiden itiölehtien kapeissa, tiheässä olevissa liuskoissa. Kotkansiipi kasvaa kosteissa, varjoisissa metsissä ja lehdoissa.
		Metsäalvejuuren pystyt lehdet kasvavat 30–50 cm korkeiksi. Ne ovat kahteen tai kolmeen kertaan parilehdykkäisiä, ja lehdykät kapean kolmion muotoisia ja pariosaisia [1]. Lehdet talvehtivat vihreinä. Lehden muoto on paras tapa erottaa metsäalvejuuri isoalvejuuresta: metsäalvejuuren lehti on tasalevyisempi ja kasvutavaltaan pystympi, kun isoalvejuuren lehti on lähes vaakatasoon käntyvä kolmio.
		Metsäimarre on matalakasvuinen, siro, vain 15-30 cm korkea saniainen. Lehtiruoti on ohut, kalju, kaksi kertaa lehtilavan pituinen. Lehtilapa vaakatasoinen, kolmiomainen, kahteen kertaan parilehdykkäinen. Pyöreät itiöpesäkeryhmät lehdyköiden alapinnalla. Kasvaa lehdoissa, sammaleisissa havumetsissä, kivisessä maastossa.
		Metsäkorte (Equisetum sylvaticum) on monivuotinen kasvi, jota tavataan yleisenä lähes koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Se viihtyy kosteahkoissa metsissä ja niityillä. Kasvin ontto varsi on 20-50 cm korkea ja 1-4 mm paksu. Metsäkorte lisääntyy itiöiden avulla, mutta pääasiallisesti se käyttää leviämiseen laajaa juurakkoaan, joka saattaa painaa jopa 100 kertaa enemmän kuin maanpäällinen kasvusto.
		Peltokortteen vihreitä kasvinosia on käytetty teenä reumaattisiin kipuihin, yskään, vesipöhöön ja suuvedeksi. Korkean piihappopitoisuutensa vuoksi versoja on myös käytetty mm. hopea-astioiden kiillottamiseen.
		Riidenlieko on varpumainen, koristeellinen liekokasvi. Pääverso on suikertava, usein metrin mittainen, harvaan juurehtiva. Pääversosta kohoaa 10-20 cm korkeita, pystyjä, vaaleanvihreitä haaroja. Haaralehdet jäykän suomumaisia, joka suuntaan siirottavia. Itiöpesäkkeet suoraan haaran jatkeena perättömissä, pitkänomaisissa, yksittäisissä tähkissä. Itiöpölyä ("kärpäsruutia") on aikoinaan käytetty kansanlääkinnässä mm. kouristuksiin ja pillerirasioissa estämässä pillereitä kiinnittymästä toisiinsa.
		Sananjalka (Pteridium aquilinum) on metsässä kasvava Etelä- ja Keski-suomessa yleinen saniainen. Se on saanut nimensä juurakon poikkileikkauspinnan kirjoitusta muistuttavasta kuviosta.
		Suokorte on 10–50 cm korkea kasvi, joka muodostuu ontoista vaaleanvihreistä putkista, jotka liittyvät tummanruskeankirjavilla solmukohdilla. Putken keskellä kulkeva aukko on halkaisijaltaan suhteessa pienempi kuin esim. järvikortteella. Tarkkaan katsoen solmukohdissa erottuu karvanohuita parimillisiä mustakärkisiä lehtiä. Suokorte haaroo voimakkaasti solmukohtien alapuolelta. Kellanruskea tähkä syntyy pääverson päähän alkukesällä. Suokortteen voi erottaa peltokortteesta siitä, että peltokortteella on erikseen kevätverso johon tulee itiötähkä ja kesäverso, johon tulevat lehdet - suokortteella tähkä on haaraisen pääverson päässä.

Siemenkasvit

		Kielo talvehtii juurakkonsa avulla. Kukinnan lopuksi se muodostaa pieniä (5-7 mm) punaisia marjoja, jotka nekin, kuten koko muu kasvi, ovat myrkyllisiä. Varsinkin lapsille ja kotieläimille kasvin glykosidit ovat vaarallisia; tästä huolimatta kieloa on käytetty luonnon lääkkeenä vuosisatojen ajan.
		Mesiangervo (Filipendula ulmaria) esiintyy kaikkialla Euroopassa ja Suomessa yleisesti koko maassa tunturipaljakoita lukuun ottamatta rannoilla, ojien varsilla, pakettipelloilla, kosteilla niityillä ja lehdoissa. Kukkii kesä-elokuussa. Kukinnon voimakas meden tuoksu ja runsas siitepöly houkuttelee etenkin mehiläisiä ja kimalaisia sekä siitepölyä syöviä kärpäsiä. Myös kovakuoriaiset toimivat pölyttäjinä. Aromaattisen tuoksunsa vuoksi kasvin lehtiä ja kukintoja on käytetty viinin ja oluen maustamiseen. Minusta mesiangervotee on hyvää.
		Metsälehmus, jota myös yleisesti kutsutaan niinipuuksi, on kesävihanta, jalo lehtipuu. Metsälehmus poikkeaa ulkonäöltään vain vähän muista lehmuslajeista ja sen tunnistaminen on melko vaikeaa.
		Oravanmarjan varsi on 10–20 cm korkea. Kukkivassa kasvissa on yleensä kaksi varsilehteä. Kukat ovat pienet, valkeat ja hienontuoksuiset. Syksyllä kypsyvät tummanpunaiset marjat kuten muutkin kasvin osat ovat lievästi myrkyllisiä.
		Ruusukasvit
		Ahomansikka (Fragaria vesca) on ruusukasvien heimoon (Rosaceae) kuuluva kasvi. Ahomansikan toinen nimi on metsämansikka.
		Hilla eli lakka eli suomuurain on monivuotinen kasvi, jonka ohuen juurakon kärkisilmuista kasvaa keväällä 10–25 senttimetrin korkuisia karvojen ja lyhytperäisten nystyjen verhoamia varsia. Kussakin varressa on kahdesta neljään lehteä ja yksi kukka. Munuaismaiset ja kurttuiset lehdet ovat 5–7-liuskaiset. Liuskat ovat sahalaitaiset ja muodoltaan kolmiomaiset tai pyöreähköt. Lehtiruoti on pitkä. Suomessa kesäkuussa puhkeava kukka on valkoinen ja 2–3 senttimetrin kokoinen. Terälehdet, joita on tavallisesti 5–6, ovat muodoltaan vastapuikeat ja joskus lanttopäiset.
		Kotipihlaja (Sorbus aucuparia), tai pelkkä pihlaja, on ruusukasveihin kuuluva, koko Suomessa hyvin yleinen kasvi. Se on Pohjois-Savon maakuntakasvi. Pihlajaa tavataan sekä puumaisena että pensasmaisena. Pensasmainen kasvu johtuu tavallisesti kasvupaikan varjoisuudesta, maaperän karuudesta tai kasvia syövistä hirvieläimistä.
		Kurjenjalka on monivuotinen ruohovartinen kasvi, joka kasvaa 20-60 cm korkeaksi. Sen maavarsi voi olla metrin pituinen. Lehdet ovat sormiliuskaiset, hammaslaitaiset. Kukka on punaruskea, heteet purppuranväriset.
		Lillukka (Rubus saxatilis) on monivuotinen, ruohomainen, 15-30 cm korkea, rönsyilevä kasvi. Sen rönsyt voivat kasvaa yli kolme metriä kesässä [1]. Lehdessä on kolme lehdykkää, valkeat kukat nousevat lyhyen kukkavarren päähän. Punaiset marjat ovat hapahkoja, ja niissä on suuria kiviä. Lillukka on vadelman lähisukulainen, jonka suuret kivet katkovat hampaat.
		Mesimarjan tummanpunainen hedelmä on maukas ja siitä voidaan valmistaa mm. hilloa ja likööriä. Sillä on myös maustettu teetä. Carl von Linné piti marjaa suurena herkkuna kirjassaan Flora Lapponica (1737).
		Metsäruusu on 60-140 cm pitkä. Piikit ovat harvalukuiset, usein parittain ja koukistuneet, lehdykät pitkulaiset, sahalaitaiset. Kukat ja kiulukka ovat punaiset.
		Ojakellukka on ruohovartinen kasvi, joka kasvaa noin 40 cm korkeaksi. Sen vartta ja verholehtiä peittää punertavansävyinen nukka. Maanrajassa on lehtiruusuke, varren solmukohdissa kasvaa kolmiliuskaisia varsilehtiä. Kukat ovat nuokkuvat ja teriö vaalean punertava, suuret verholehdet tummemman punaiset. Ojakellukka kukkii touko-kesäkuussa.
		Orvokkikasvit
		Aho-orvokki on noin 15-40cm korkea. Aho-orvokki suosii kuivia ja avoimia paikkoja kedoilla ja niityillä. Aho-orvokki kasvaa valoisissa metsiköissä sekä metsien reunoilla. Aho-orvokki ei viihdy voimakkaassa varjossa. Aho-orvokki sietää hapanta maata.
		Pajukasvit
		Metsähaapa eli haapa (Populus tremula) on lehtipuu, joka kuuluu haapa- ja poppelipuiden sukuun. Haavat ovat jänisten herkkua. Kalliossa on suosittu ravintola nimeltä Populus. Legendaarinen.

		Koivukasvit
		Harmaaleppä kasvaa pensaana tai puuna. Yksirunkoisena se saattaa kasvaa 15-20 metrin korkuiseksi ja sen kuori on läpi elinkaaren vaaleanharmaa. Puu voi elää 60–100-vuotiaaksi. Latvus on kartiomainen ja runko sileä.
		Hieskoivun parhaita tuntomerkkejä ovat sen lyhytkärkiset ja vain kertaalleen sahalaitaiset lehdet, hienokarvaiset vuosikasvaimet sekä vaalea, sileä kaarna.

		Kellokasvit
		Harakankello (Campanula patula) on kellokasvien (Campanulaceae) heimoon kuuluva monivuotinen ruohovartinen kasvi. Se viihtyy valoisilla paikoilla. Kasvupaikkoja niityt, pientareet ja tienvarret. Harakankello kasvaa rehevän niittykasvillisuuden seassa jopa 80 cm korkeaksi, mutta avoimemmilla paikoilla se jää joskus paljonkin matalammaksi, toisinaan vain 20 cm:n mittaiseksi. Harakankellon lehdet ovat kapeita. Yleensä se haaroo runsaasti ja kukkii jo kesäkuussa.
		Kissankello kasvattaa ensimmäisenä vuonna pääjuuren ja matalan lehtiruusukkeen. Kellomaiset kukat ovat nuokkuvia, vaaleansinisiä (harvinaisemmin valkeita) ja kooltaan 10-30 mm.

		Tatarkasvit
		Hevonhierakka on 50-120 cm korkea jäykkävartinen monivuotinen ruohokasvi. Sen lehdet ovat poimulaitaisia, 3-4 kertaa leveyttään pitempiä ja jopa 35 cm pituisia. Lehtiruodin tyvellä vartta ympäröi kalvomainen korvaketuppi. Hevonhierakka kukkii heinä-elokuussa. Sen kukinto on pystyhaarainen, tiheä, tähkämäinen ja melkein lehdetön. Kukat ovat pienet ja vihertävät. Hevonhierakalla on voimakas pysty pääjuuri.
		Niittysuolaheinä on nimensä mukaisesti niityillä viihtyvä ruoho. Sen kasvupaikkoja ovat myös kosteat lähteiköt, puronvarret ja pensastot. Lehdet ovat nuolityviset ja varsi punertava.

		Hernekasvit
		Hiirenvirna (Vicia cracca) on hernekasveihin kuuluva, Euroopassa ja Aasiassa yleinen monivuotinen kasvi. Se viihtyy monilla kasvipaikoilla, kuten kesannoilla, viljapelloilla ja niityillä. Hiirenvirna kasvaa 20–100 sentin pituiseksi nopeasti. Kukan teriö on viisilehtinen ja väriltään sininen tai vaaleanpunertava. Myrkyllinen.
		Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) on kasvi, joka viihtyy lehdoissa ja ravinteikkaissa kangasmetsissä. Sen kukat ovat nuorina punaiset, mutta vanhemmiten niistä tulee sinisiä. Jos kasvissa on eri aikoihin auenneita kukkia, kukinnosta tulee monivärinen. Kevätlinnunherne kasvaa tavallisesti 20-40 cm korkeaksi. Kevätlinnunherne on sukua hajuherneelle.

		Asterikasvit
		Huopaohdake (Cirsium helenioides) on asterikasveihin kuuluva Suomessa tavallinen ohdake. Lehtien ulkonäkö vaihtelee, ovat joskus liuskaiset, joskus ehyet ja hyvin leveät. Lehtien alapuolella on harmaata karvaa. Kukinnot ovat sinipunaisia "partasuteja".
		Kissankäpälä on kaksikotinen kasvi, eli sen hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Emikukkien kehtosuomut ovat vaaleanpunaisia ja antavat mykeröille punertavan yleisvärin, kun hedekukat ovat yleensä vastaavasti valkeita. Kissankäpälän maan pinnassa kasvavat ruusukelehdet sekä rönsyjen lehdet ovat vastapuikeita ja muistuttavat muodoltaan lusikkaa. Varsilehdet ovat paljon kapeampia ja teräväkärkisiä. Lehtien alapinnoilla on tiheää valkoista vanukekarvaa.
		Kultapiiskun tyvilehdet ovat kapeansoikeita ja sahalaitaisia, kun taas varsilehdet ovat kapeat ja ruodittomat.
		Leskenlehti (Tussilago farfara) on yksi ensimmäisiä keväällä kukkaan puhkeavia kasveja. Sen tunnistaa kirkkaankeltaisesta väristä. Leskenlehtiä kasvaa etenkin pelloilla sekä teiden ja ojien varsilla. Leskenlehteä on käytetty tupakan korvikkeena selviytymisvaelluksella.
		Ojakärsämö (Achillea ptarmica) on valkoinen voimakastuoksuinen kukkakasvi, jonka kukat ovat suuremmat kuin siankärsämöllä.
		Kanervakasvit
		Karpalo on suikerteleva varpu jonka versot matavat pitkin maata. Pareittain kasvavvt lehdet ovat ikivihhreät, kapeansoikeat, vaaleanpunaiset kukat kohoavat irti maasta paerisenttisnekkkavarren päähän.
		Juolukka ei nimestään huolimatta ole sekoitettavissa puolukkaan, mutta mustikkaan kyllä. Satunnainen marjastaja ei välttämättä huomaa eroa mustikan ja juolukan välillä, ellei maista. Mustikasta juolukan erottaa vaaleampien versojen ja "rikkinäisemmän" pään perusteella, kun mustikka on ympäriinsä tasainen, on juolukassa havaittavissa ristin muotoinen pääty. Marjan mehu on väritöntä, kun se mustikalla on sinipunaista. Kukinto on valkoinen tai lievästi punertava, ruukkumainen.
		Kanerva kasvaa mieluiten kuivahkoilla, valoisilla ja hapanmaisilla paikoilla, kuten kallioilla ja luodoilla, kangasmetsissä sekä rämeillä. Kasvukorkeus 10-50 cm Kanerva on Kainuun maakuntakasvi.
		Mustikka on 10–50 cm korkea kesävihanta varpu, joka pudottaa soikeat lehtensä talveksi. Mustikka kukkii toukokuusta heinäkuuhun ja marjoo heinäkuusta jopa lokakuulle kasvupaikasta riippuvasti
		Maksaruohokasvit
		Isomaksaruoho on tanakkavartinen pystykasvuinen kasvi, jonka lehdet ovat ruodittomat. Kukinnan väri ja lehtien muoto vaihtelee kasvupaikan ja rodun mukaan. Lehdet yleensä punertuvat pitkien kuivien jaksojen aikana. Isomaksaruohoa kutsutaan ruotsin kielessä rakkauden yrtiksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin kasvi jatkaa kukkimistaan katkaistunakin. Lisäksi on uskottu, että jos kaksi kattoon ripustettua versoa kaartuvat kuivuessaan toisiaan kohti, rakastavaisetkin löytävät toisensa.
		Keltamaksaruoho on 3–12 senttimetrin korkuinen. Sen rennot varret muodostavat tiheitä mattomaisia kasvustoja. Pienet ja lyhyet lehdet ovat väriltään vaaleanvihreät tai punertavat, muodoltaan paksut ja tyvestä leveät, ja ne sijaitsevat tiiviisti ja varrenmyötäisesti yläviistoon osoittaen.

		Revonhäntäkasvit
		Jauhosavikan lehdet ovat rakkulakarvojen tuottaman vaalean jauhon peitossa, mihin kasvin lajinimi album viittaa. Suvun nimi, Chenopodium, tulee kreikan sanoista "ken", hanhi, ja "podion", jalka. Lehdet muistuttavatkin jossain määrin hanhen räpylöitä. Savikan siemenien itävyys säilyy vuosikymmeniä ja jopa vuosisatoja. Maanmuokkaus herättää siemenet kasvuun pitkään viljelemättä olleessa pellossa.

		Heinäkasvit
		Juolavehnä on monivuotinen heinäkasvi, joka menestyy lähes kaikkialla maapallolla. Rönsymäisen maavarsistonsa avulla juolavehnä muodostaa tiheitä kasvustolaikkuja. Se on kasvimaan kiusallinen rikkaruoho, jonka pitkiä haaroittuneita juurakoita on melkeinpä mahdotonta saada kokonaan kitketyksi.
		Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) on rannoilla kasvava monivuotinen ruohokasvi, jonka käyttö on hyvin monimuotoista. Ainoa Suomessa kasvava ruokolaji. Varsi on pysty ja tavallisesti 1–3 m korkea, oikein ravinteisissa paikoissa jopa 4 m. Lämpimillä seuduilla voi kasvaa 7 m korkeaksi. Lehdet ovat pitkiä ja 1–2 cm leveitä, vihreitä ja terävälaitaisia. Röyhy on tuuhea, miehen kämmenen kokoinen. Juurakko on haarova ja pitkä. Järviruoko lisääntyy sekä siemenistä että kasvullisesti juurakosta.
		Koiranheinä kasvaa 60–160 cm korkeaksi. Sen röyhy on kolmimainen, kukat kasvavat siinä tiiviinä rykelminä.
		Metsälauhan kukkiva korsi kasvaa 30–70 cm korkeaksi. Sen varsi on alkukesästä selvästi tiilenpunainen, ylöspäin tummeneva, mutta tuleentuu syksyä kohti oljenkeltaiseksi. Röyhy on harva, kevyen harsomainen. Tähkylöitä kannattelevat kukinnon haarat ovat hiuksenohuet, mikä luo vaikutelman ilmassa leijuvasta siemenpölystä. Näiden haarojen mutkaisuus on yksi metsälauhan tuntomerkeistä, jolla sen voi erottaa sukulaislajeistaan.
		Nuokkuhelmikkä kasvaa 30-60 cm pitkäksi. Korren tyviosa on väriltään violetti. Sen kukinnot ja helmimäiset siemenet roikkuvat yhdellä puolellla vartta niin että se muistuttaa pientä kieloa. Lehdet ovat 5-7 mm leveät, heleänvihreät.
		Sarakasvit
		Järvikaisla kasvaa 1-2 metriä korkeaksi. Sen varsi on täyteinen ja lehdetön [2]Se kukkii ruskeilla tähkillä, jotka ovat tavallisesti 2-5 tähkän ryhminä

		Sarjakukkaiskasvit
		Karhunputken ontto varsi kasvaa 1-2 metrin mittaiseksi. Se on alhaalta violetti, ylhäältä vihreä. Lehdet muosotuvat pareittain sijaitsevista lehdyköistä; lehtituppi on pullistunut. Kukinto on pallomaisista osista muodostuva sarja, itse kukat vihertävänvalkoisia. Kukat tuoksuvat imelältä.
		Koiranputki on syötävää, mutta sen makua pidetään hieman epämiellyttävänä. On myös oltava varovainen, sillä koiranputki muistuttaa ulkonäöltään myrkyllisiä hukanputkia ja myrkkykatkoa.
		Luhtavilla on heinämäinen kasvi .Kukkimisaika on samanlainen kuin muillakin eli kesä-heinäkuu. Kukan väri on ihanan puhdas valkoinen. Näitä ei ihan joka paikassa näe sillä nämä viihtyvät tuoreella niittyllä, ojanvarsilla, lettoilla ja nevalla. Varret ovat pyörehköjä ja varsien päässä on todellasöpöjä valkoisia villatupsuja. Luhtavilla on kaiken kaikkiaan söpö kasvi!
		Myrkkykeiso (Cicuta virosa) kuuluu Suomen pahimpiin myrkkykasveihin ja se onkin aiheuttanut paljon myrkytyksiä etenkin rantaniityillä laidunnetulle karjalle. Myrkkykeiso kasvaa 50-150 cm korkeaksi. Sen likaisen valkoinen sarjakukkainen kukinto muistuttaa koiranputkea. Juurakko on paksun porkkanan muotoinen ja lokeroinen. Lehdet ovat puikeita parilehdykkäisiä. Lehdykät ovat 3-8 cm ja isohampaisen sahalaitaisia. [1] Koko kasvi haisee pahalta.
		Sypressikasvit
		Kataja on havupuu, joten sillä ei ole biologisesti katsottuna marjoja. Sen pehmeät kävyt kuitenkin muistuttavat kovasti marjoja, ja niitä kutsutaankin katajanmarjoiksi. Marjamaiset kävyt kypsyvät kolmantena kesänä. Kypsät katajanmarjat ovat sinisiä. Katajanmarjat ovat myrkyllisiä, mutta pieninä määrinä niitä voidaan käyttää.


		Naamakukkaiskasvit
		Kannusruohon varsi on yleensä noin puoli metriä pitkä ja haaraton. Lehdet ovat kapeita ja tiheitä, keltaiset kukinnot alkavat heti niiden yläpuolelta. Kukissa on myös selvästi erottuvat, pitkät kannukset, joista kasvi on saanut nimensäkin.

		Kurjenmiekkakasvit
		Nimensä keltakurjenmiekka lienee saanut miekkamaisista lehdistään. Komeiden kukkien halkaisija on toistakymmentä senttiä. Se on selvästi hyötynyt ihmisen toiminnasta ja saanut uusia kasvupaikkoja, kun sitä on siirretty mökkirantojen kaunistukseksi. Sen juuresta on tehty ulostuslääkettä, joka jo Lönnrotin mukaan oli "ulostava vähemminki nautittuna". Kasvi on myrkyllinen ja pelkästään sen koskettelu saattaa aiheuttaa ihoärsytystä. Kansa on tuntenut kasvin myös nimillä jokililja ja järvililja.


		Paatsamakasvit
		Paatsama on harittavaoksainen pensas, joka kasvaa 2–6 metrin korkuiseksi. Joskus se kasvaa pieneksi puuksi, jonka halkaisija rinnan korkeudella on harvoin paksumpi kuin 10 senttimetriä. Puuaines on kellertävää ja ydinpuu oranssia. Leikkauspinta tuoksuu voimakkaasti samalta kuin tuomi. Paatsama on ikivanha lääkekasvi. Sen kuori sisältää antrakinoniglykosideja, ja sitä on käytetty ulostuslääkkeenä. Kasvi on kuitenkin myrkyllinen runsaasti nautittuna.


		Leinikkikasvit
		Kulleron kukka on iso keltainen pallo, halkaisijaltaan 3–5 cm. Pallomaisuutta lisäävät varsinaisia terälehtiä ympäröivät keltaiset kehyslehdet. Pysty varsi on 30–70 cm pitkä, usein haaraton. Aluslehdet ovat pitkäruotisia, niiden lapa on leveä ja tavallisesti viiteen liuskaan jakautunut. Kullero on Lapin maakuntakasvi.
		Niittyleinikki kasvaa 30–60 sentin pituiseksi. Sen kukka on keltainen, tavallisesti viidestä terälehdestä muodostuva. Se kukkii kesä-syyskuussa.
		Mäntykasvit
		Kuusi on yleinen koko Suomessa rehevillä ja kosteilla paikoilla. Kuusi on suuri puu, pituudeltaan 20-40 metriä. Kuusi ei kuitenkaan elä yhtä vanhaksi kuin mänty. Silti sen ikä voi olla yli 300 vuotta. Kuusi on havupuu eli sen lehdet ovat neulasia. Neulaset pysyvät vihreinä koko vuoden ajan. Kuusen runko on ruskeanharmaa, kuori hilseilevä ja karhea. Kuusen kaarna on männyn kaarnaa ohuempaa. Kuusessa kasvaa myös isoja, riippuvia ja sukkulamaisia käpyjä, jotka kypsyvät ensimmäisenä vuonna.
		Mänty on ikivihreä puu, jonka neulaset pysyvät puussa yleensä 3-5 vuotta. Vanhin neulasvuosikerta varisee pois puusta loppukesällä. Neulaset ovat pareittain kääpiöversoissa. Mänty kasvaa 30–35 metriä korkeaksi, harvoin 40-metriseksi. Karuilla seuduilla se jää usein huomattavasti matalammaksi. Se saattaa elää yli 800-vuotiaaksi. Mänty on tuulipölytteinen ja paljassiemeninen. Sen siitepöly on keltaista ja värjää paikoin vesiä. Männyn kävyt ovat kartiomaisia, lyhyitä ja melko pieniä. Kävyn ja siemenen kehitys kestää kaksi kesää.

		Käenkaalikasvit
		Käenkaali eli ketunleipä (Oxalis acetosella) on monivuotinen, 5-10 cm korkea, hento ruoho, joka kasvaa Suomessa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomen lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä harvinaistuen Rovaniemen ja Kuusamon korkeudelle asti. Sillä on ohuet kolmisormiset, vaaleanvihreät lehdet, jotka kasvavat ruusukkeina. Vastaherttaiset lehdykät painuvat alaspäin öiseen aikaan ja huonolla säällä. Hento maavarsi kasvaa vaakasuoraan suikertaen.

		Kuusamakasvit
		Lehtokuusama (Lonicera xylosteum) on puuvartinen pensas, joka kuuluu kuusamakasvien heimoon. Matala pensas, joka kasvaa ½–2 m korkeaksi. Oksat harittavat ja kasvavat vastakkain, kuori on vaaleanharmaa. Oksat ovat onttoja. Lehdet muistuttavat korpipaatsaman lehtiä, mutta ovat harmahtavia ja karvaisia sekä kasvavat vastakkain. Kukat ovat vaaleankeltaisia. Marjat ovat punaisia, ja kasvavat pareittain ja ovat tyvestä yhteenkasvaneita.

		Osmankäämikasvit
		Leveäosmankäämi (Typha latifolia) on osmankäämeihin kuuluva monivuotinen, ilmaversoinen kasvi, jota kasvaa kosteissa paikoissa ja se kukkii keskikesästä loppukesää. Keitettyynä miedossa suolavedessä siitä tulee hyvää syötävää, kasakanparsaa.

		Kämmekkäkasvit eli orkideat
		Maariankämmekän liuskamaisissa lehdissä on viininpunaisia pilkkuja. Se kukkii kesä-heinäkuussa. Kukat ovat purppuranpunaiset. Kukkavarsi on 10-30 cm pitkä.
		Neidonkengän kukka nousee alle 10 cm pitkän varren päähän. Varsimukulan latvassa olevat lehdet ovat soikeat, pitkittäisjuovaiset ja kasvavat maata vasten. Touko-kesäkuussa avoinna oleva kukka on näyttävä, halkaisijaltaan 2–3 cm. Sen alin terälehti, labellum eli huuli muodostaa kelta-punakirjavan "tohvelin", jonka pohjalla on kaksi medetöntä valekannusta. Muut terälehdet tekevät vaaleanpunaiset "kruunun" tohveliosan päälle
		Horsmakasvit
		Maitohorsman lehdissä on runsaasti C-vitamiinia ja sitä käytetäänkin ruuaksi monin tavoin. Nuoria lehdettömiä versoja voi silputa salaattiin tai ne voi valmistaa ruuaksi parsan tapaan. Nuoret lehdet sopivat salaatteihin. Niitä voi myös kuivata teeksi sekä käytettäväksi viherjauhoon ja leipä- ja sämpylätaikinaan. Vanhemmiten lehdistä tulee kitkeriä ja sitkeitä. Kuivatuista juurista on valmistettu kahvinkorviketta. Alaskassa maitohorsmasta tehdään karamelleja, siirappia ja hyytelöä. Maitohorsman medestä valmistettu hunaja on kevyttä ja miedon makuista. Tunnettuja sanoituksia ovat Vexin Rentun ruusu ja Saarikosken Horsman kukkia.


		Kurjenpolvikasvit
		Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) kukkii keskikesällä lehdoissa komeasti ja isoina kasvustoina antaen niille tyypillisen värinsä. Kukkien väri vaihtelee punaisen ja violetin välillä, kasvupaikan ja valon määrän mukaan.

		Esikkokasvit
		Metsätähti on pieni, 8-20 cm korkea monivuotinen kasvi, jonka keskikesällä aukeavissa kukissa on yleensä 6-8, tähden muotoon asettunutta terälehteä. Myös sen myöhäiskesällä kuparinvärisiksi muuttuvat lehdet ovat järjestyneet hieman tähtimäisesti.

		Herukkakasvit
		Mustaherukka on 1 - 1,5 metriä korkea pensas. Lehtilapa on 6 - 10 cm leveä ja 3 - 5 -liuskainen. Lehti on päältä kalju ja alta karvainen. Lehtien liuskat ovat suippoja. Mustaherukan kukinto on nuokkuva monikukkainen terttu. Kukan tukilehti on huomattavasti lyhyempi kuin kukkaperä.

		Nokkoskasvit
		Nokkosen lehtiä käytetään nokkoskeittoon, nokkoslettuihin ja muihin ruokiin pinaatin tapaan. Sanotaan että nokkosessa on vähemmän nitraattia kuin pinaatissa, mutta nitraattipitoisuus riippuu voimakkaasti kasvupaikasta. Siksi nokkosta ei suositella kerättäväksi kovin rehevistä kasvupaikoista. Nokkonen pitää typpipitoisesta, eli rehevästä maasta, jota löytyy mm. navetan lähettyviltä. Nokkosen lehdet ovat parhaimmillaan alkukesästä. Myöhemmin kannattaa kerätä syötäväksi vain ylimpiä lehtiä. Kun nokkospuska on leikattu, sen latvat tuottavat taas uusia pieniä lehtiä, joten säännöllinen sadonkorjuu pitää nokkosviljelmän hyvälaatuisena. Nokkosta voi säilöä kuivaamalla tai pakastamalla nopeasti ryöpätyt lehdet. Kansanperinteen mukaan nokkonen auttaa reumatismiin, munuaiskiviin ja astmaan. Ainakin se on diureetti eli lisää virtsan eritystä, ja sisältää rautaa, kalsiumia, C-vitamiinia ja proteiinia.

		Näsiäkasvit
		Näsiä eli riidenmarja (Daphne mezereum) on pensas, joka kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista. Sen marjat ovat erittäin myrkyllisiä. Marjan siemenet sisältävät muun muassa myrkyllistä diterpeenialkoholeihin kuuluvaa metsereiiniä.Näsiä kasvaa noin 60–120 cm korkeaksi pensaaksi. Lehdet ovat noin 6 cm pitkät, suikeat ja sinivihreät. Näsiän vaaleanvioletit kukat puhkeavat varren vanhoista silmuista ennen lehtimistä. Kukista muodostuu punaisia, soikeita ja erittäin myrkyllisiä luumarjoja.

		Ristikukkaiskasvit
		Peltokanankaalin lehtiruusukkeet maistuvat vähän vihanneskrassilta ja sopivat hyvin salaatteihin. Niitä voi myös käyttää pinaatin tavoin ruuanvalmistuksessa. Lehdet sisältävät erittäin paljon C-vitamiinia. Peltokanankaalia voi helposti viljellä salaattiaineeksi: siemenet kylvetään heinäkuussa ja satoa saadaan aikaisin seuraavana keväänä. Tuoreet lehdet ja siemenet vaikuttavat ruokahalua ja virtsaneritystä lisäävästi. Kasvin versoista on valmistettu haavapalsamia, jonka rohdosnimi on ollut "herba sanctae barbareae". Myös tuoreilla lehdillä voi laastaroida haavoja.

Nisäkkäät

		Ahma (Gulo gulo), tunnettu myös nimillä osma ja kamppi, on suurin Suomessa tavattava näätäeläin, hieman mäyrää suurempi. Sen vuorokausirytmi ei ole kiinteä, mutta pääsääntöisesti se liikkuu öisin ja hämärässä. Ei ole kuitenkaan mitenkään harvinaista nähdä ahma liikkeellä myös päivällä. Sana ahma on johdettu ahmia-verbistä, koska on kuviteltu, että se syö paljon.
		Harmaahylje (Halichoerus grypus) eli halli on suurikokoinen hylje, jota tavataan Pohjois-Atlantin läntisten ja itäisten rannikkojen läheisyydessä sekä Itämeressä. Uros saattaa olla 2,5–3,3 metriä pitkä ja painaa jopa 300 kg. Naaraat ovat tavallisesti pienempiä, 1,6–2 metrin pituisia ja 100–150 kg:n painoisia.
		Harmaakuvemyyrä (Clethrionomys rufocanus) on pohjoinen yleinen laji, jonka yhtenäisen levinneisyyden eteläraja on Perämeren pohjukasta Kuusamoon. Esiintyy hyvin erilaisissa biotoopeissa soiden laitamilta ja lehdoista tunturien kivilouhikkoihin.
		Hirvi on ylivoimaisesti kookkain maanisäkäs Suomessa. Hirvet viihtyvät kesällä rehevillä, alavilla mailla. Talveksi ne yleensä kerääntyvät laumoiksi kuivemmille maille. Maamme hirvikannan tiheys vaihtelee suuresti johtuen lähinnä laidunmaista sekä verotuksen suuntaamisesta. Hirvikannan tiheystavoite maan etelä- ja länsiosissa on 3 -5 yksilöä/1000 ha, sisäosissa 3 yksilöä ja pohjoisosissa 1-2 yksilöä. Vuodenaikojen mukaiset vaellukset ovat tyypillisiä hirville. Sonni eli hirviuros saattaa olla yli 300 cm pitkä, 600 kg painava ja säkäkorkeudeltaan 170-210 cm. Lehmien eli naaraiden paino jää selvästi pienemmäksi ja lehmän säkäkorkeus on 160-190 cm.
		Ilves (Lynx lynx) kuuluu petoeläinten lahkon Carnivora, kissaeläinten heimon Felidae, pieniin kissapetoihin Felinae. Ilveslajeja maailmassa on viisi ja yksi niistä on meidän ilveksemme euraasianilves (Lynx lynx), lyhyemmin vain ilves - josta englanniksi käytetään myös nimeä Siberian Lynx eli siperianilves.
		Karhu eli ruskeakarhu (Ursus arctos) on suurin Suomessa ja koko Euroopassa tavattavista petoeläimistä (pl. Huippuvuorilla ja Grönlannissa tavattava jääkarhu). Karhu on Suomen kansalliseläin.
		Kettu on nopealiikkeinen eläin. Se metsästää pääasiassa öisin ja syö pääasiassa lihaa, esimerkiksi myyriä, jäniksiä ja siilejä. Kesällä kettu syö myös marjoja
		Kotihiiri asustaa lähes kaikissa maailman elinympäristöissä. Vain napaseudulta se puuttuu. Kotihiiren luontaista ympäristöä ovat metsät ja ruohostot, mutta laji on elänyt ihmisen läheisyydessä jo tuhansia vuosia.
		Kärppä (Mustela erminea) on näätäeläimiin kuuluva pienikokoinen petoeläin. Se on ollut haluttu turkiseläin varsinkin hallitsijoiden keskuudessa, koska sen nahasta tehty viitta on ollut korkeimpia hallitsijan tunnusmerkkejä. Kärpän murteellinen nimi on portimo.
		Liito-orava (Pteromys volans) on Euroopan unionissa harvinainen ja rauhoitettu eläin. Suomi on Euroopan unionissa Viron ohella ainoa maa, missä liito-oravaa esiintyy, ja siksi liito-oravasta onkin tullut epävirallisesti Suomen "EU-vastuulaji". Laji on voimakkaasti vähentynyt ja maamme uhanalaisuusluettelossa (2000) se on merkitty vaarantuneeksi
		Lumikko (Mustela nivalis) eli nirppa on Euroopan pienin näätä. Pohjoisen pientä tyyppiä sanotaan pikkulumikoksi (Mustela nivalis nivalis). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä valkoiset. Ruumiin pituus uroksilla on 15-20cm, naarailla 13-15cm. Urokset painavat 40-100g, naaraat 20-40g.
		Majavat (Castoridae) ovat isoja, litteähäntäisiä, ruskeaturkkisia jyrsijöitä. Ne kokoavat kaatamistaan puista patoja ja asuvat ja hankkivat ruokaa näin rakentamistaan tekoaltaista. Majavien heimoon kuuluu vain yksi suku, Castor ja kaksi lajia, euroopanmajava (Castor fiber) ja kanadanmajava (Castor canadensis).
		Metsähiiren ruumiin pituus on 9–12 senttiä. Kellertävä selkä ja valkea vatsa. Metsähiirellä on poikkeuksellisen suuret silmät sekä korvat. Ensisilmäys otuksen pitkään siimahäntään paljastaa, ettei kyseessä voi olla rotta. Häntä on 9–13,5 senttiä pitkä. Metsähiiri painaa 10–45 g.
		Metsäjänis (Lepus timidus) on pohjoisiin oloihin sopeutunut jänislaji. Sitä esiintyy Fennoskandiassa ja Siperiassa. Lisäksi eristyneitä populaatioita on Alpeilla, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Hokkaidossa. Talveksi metsäjänikset vaihtavat ruskean turkkinsa värin valkoiseen.
		Metsäkauris (Capreolus capreolus) on pienikokoinen hirvieläin, joka on lyhyessä ajassa palannut Suomen eläimistöön. Metsäkauris tulee toimeen myös talvella Suomessa, mutta noin puolen metrin lumisyvyys aiheuttaa sen, että se ei helposti pysty kaivamaan hangen alta ravintoa. Lisäksi sen liikkuvuus rajautuu suuresti lyhyiden jalkojensa takia, ja on siksi alttiina pedoille. Ravintona ovat kesällä ruohovartiset kasvit, muina aikoina varvut, marjat, sienet sekä puiden ja pensaiden oksat ja versot. Säkäkorkeus on noin 75 cm ja paino 20–35 kg.
		Metsäpeura eli petra (Rangifer tarandus fennicus) on poron ja tunturipeuran kanssa samaa lajia, mutta se muodostaa oman alalajinsa. Porosta metsäpeura erottuu isomman kokonsa ja pidempien jalkojensa ansiosta. Kummallakin sukupuolella on sarvet kuten porolla.
		Metsäpäästäinen on metsämyyrän ohella Suomen yleisin nisäkäs ja sitä esiintyy koko Suomessa. Ruumiin pituus 5.4-8.7 senttiä, hännän pituus 3.2-5.6 senttiin , paino 3.5-16 grammaan. Muistuttaa ulkonäöltään hiirtä. Pitkä ja terävä kuono, joka nuuskii koko ajan. Päästäisten korvat ovat piilossa karvapeitteen sisällä ja silmät ovat pienet. Karva tasainen, samettinen.
		Minkki (Mustela vison) ei ole alkuperältään eurooppalainen näätäeläinlaji. Se on lähtöisin Pohjois-Amerikasta, missä sitä tavataan Alaskasta Floridaan. Villistä minkistä kehitettiin 1920-luvulla tarhamuoto turkiseläinkasvatusta varten, ja Pohjoismaihin se tuotiin 1930-luvulla. Norjalaisista tarhoista ensimmäiset eläimet karkasivat jo samalla vuosikymmenellä.
		Mäyrä eli metsäsika (Meles meles) on ahman jälkeen suurin Suomessa elävä näätäeläin.
		Naali eli napakettu (Alopex lagopus) on Pohjoisnapaa ympäröivillä puurajan yläpuolisilla tunturialueilla elävä petoeläin. Naali on kettua pienempi koiraeläin: ruumiin pituus on 55–65 cm, hännän pituus 30–35 cm ja paino 3–5 kg. Naalin säkäkorkeus on noin 30 cm. Sen turkki on talvisin kokonaan valkoinen ja kesäisin ruskeanharmaa. Naalin tunnusomainen piirre onkin juuri tämä tuuhea ja valkoinen talvikarvapeite, joka paitsi suojaa sitä, on osoittautunut myös yhdeksi lajin taantumisen syyksi.
		Norppa (Phoca hispida) on varsinaisiin hylkeisiin kuuluva laji, jonka edustajat elävät pohjoisilla alueilla. Aikuiset ovat 85–160 senttimetriä pitkiä, ja painavat 40–90 kilogrammaa. Norpat voivat elää jopa 35-vuotiaiksi. Muista hylkeistä norpat eroavat muun muassa lyhyemmän kuononsa ja litteämmän naaman osalta.
		Näätä (Martes martes) on näätäeläimiin kuuluva nisäkäs. Se on heimonsa tyypillinen edustaja ja siksi antanut nimensäkin sille. Näätää on metsästetty sen tuuhean talviturkin takia ja siitä on myös yritetty jalostaa tarhattua kantaa.
		Orava (Sciurus vulgaris), tieteellinen nimi Linnaeus, 1758 - kuuluu lahkoon jyrsijät Rodentia. Suvun tieteellinen nimi sciurus viittaa siihen, että orava aivan kuin istuu oman häntänsä varjossa. Kreikan skia tarkoittaa varjoa - oura on häntä.
		Peltomyyrän tuntomerkkejä ovat harmaan-ruskea turkin väritys, pienet silmät ja lyhyet jalat ja lyhyt häntä. Peltomyyrän korvat ovat kokonaan karvan peitossa. Väritys on harmahtava vatsan puolelta. Peltomyyrällä on jyrsijöille tyypillinen kallon muoto ja hampaat.
		Piisami (Ondatra zibethicus tai - zibethica, molemmat muodot laajasti käytössä) eli vesirotta tai myskirotta on yleinen jyrsijä Suomen vesistöissä. Piisami on Suomen suurin myyrä. Se on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Piisami istutettiin Suomeen 1910- ja 1920-luvuilla turkismetsästystä varten.
		Pohjanlepakko (Eptesicus nilssoni) on maailman pohjoisin lepakkolaji, jota tavataan napapiirin pohjoispuolellakin.
		Poro (Rangifer tarandus tarandus) on pohjoisessa Fennoskandiassa elävä puolikesy hyötyeläin, jota laidunnetaan tuntureilla ja metsälapin alueella. Eläimet kerätään syksyllä poroerotukseen lajittelua ja teuraseläinten valintaa varten. Porot kootaan myös kesällä juhannuksen tienoilla vasojen merkintää varten, jolloin vasojen korviin leikataan puukolla omistajansa teot eli sanat.
		Rotat (Rattus) on jyrsijöiden suku, johon kuuluu yli 50 lajia. Suomessa esiintyvät isorotta (Rattus norvegicus) ja mustarotta (Rattus rattus). Kolmanneksi yleisin rottalaji on tyynenmerenrotta, "kiore" (Rattus exulans). Lemmikkeinä pidettävät kesyrotat on kesytetty isorotasta.
		Rusakko (Lepus europaeus) on alkuperältään aroalueilta oleva jänislaji. Rusakko on metsäjänistä hieman kookkaampi ja isokorvaisempi laji.
		Saukko (Lutra lutra) on vesielämään sopeutunut näätäeläin (Mustelidae). Turkin takia saukko oli aikaisemmin haluttu riistaeläin, joten sen kanta pieneni voimakkaasti monilla alueilla. Suomessakin saukko on käynyt pari kertaa sukupuuton partaalla.
		Siili liikkuu pääasiassa öisin etsien ravintoa. Se syö etanoita, matoja, kovakuoriaisia, hiirenpoikasia ja jopa sammakoita ja sisiliskoja, sekä kasveja, esimerkiksi terhoja, sieniä ja marjoja. Kesän aikana siili lihoo.
		Supikoira ei ulkonäöltään muistuta tyypillistä koiraeläintä, pikemminkin se lyhytjalkaisena ja pyöreämuotoisena tuo mieleen mäyrän. Supikoiran ruumiilla on pituutta 55 - 80 cm, häntä on 15 - 26 cm ja painoa supikoiralla on 5 - 10 kg. Turkki on tuuhea ja talviturkissa peitinkarvoilla voi olla mittaa 12 cm
		Susi on ärsytettynä äärimmäisen vaarallinen. Muuten leppoisa seuramies
		Tunturisopuli (Lemmus lemmus) on Lapissa elävä jyrsijä.
		Valkohäntäpeura eli laukonpeura eli valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus) on amerikansuomalaisten Suomeen istuttama vieraslaji. 1935 seitsemän minnesotalaista valkohäntäpeuraa toimitettiin Suomeen Laukon kartanon maille perustettuun tarhaan. Matkalta selvisi hengissä yksi uros ja kolmen naarasta. Näiden neljän, sekä myöhempien kannanvahvistusistutusten jälkeläisistä on peräisin koko nykyinen valkohäntäpeurakantamme, arviolta noin 30 000 yksilöä.
		Vesimyyrä (Arvicola terrestris) on Keski- ja Pohjois-Euroopassa esiintyvä jyrsijä. Sen levinneisyys ulottuu idässä Venäjän Lena-jokeen ja Himalajalle asti. Suomessa vesimyyriä on tavattu Suomenlahdelta Jyväskylään saakka.

Linnut

Sorsalinnut

Aikuisilla on valkea vatsapuoli, selkäpuoli on ruskean-mustan ja valkean kirjava sukupuolen ja vuodenajan mukaan. Koiraalla on keväällä pitkä pyrstöjouhi. Tämä oon alli.

Suurin sukeltajasorsamme - Haahka

<>

Pää on luonteenomaisen kiilamainen.
Koiras on keväällä valkoinen. Päälaki, siipisulat, vatsa ja perä ovat kuitenkin mustat.
Naaras on ruskeankirjava.
Haahka on raskas lintu ja ui siksi melko syvällä.

Haapana on yleensä noin 45–50 cm pitkä ja painaa 600–800 grammaa. Korkea otsa, lyhyt nokka sekä valkea vatsa ovat hyviä tuntomerkkejä alkusyksyllä, jolloin haapanat ovat harmaan- ja punertavanruskeita.

Merihanhi on suurikokoinen harmahtava hanhi, jolla on iso pää ja kolmiomainen aprikoosinvärinen nokka. Koivet ovat vaaleanpunaiset. Siiven vaaleanharmaa etuosa on lentävän linnun hyvä tuntomerkki. Pituus 74–84 cm, siipien kärkiväli 160 cm, paino 2,5–6 kg. Ääni on voimakas, kimeähkö ja käheähkö kaakatus.

Metsähanhia on kaksi alalajia. Metsähanhen nimialalaji fabaliksen, "taigametsähanhen", yleisväri on harmaanruskea, pää on tummempi ja valkeassa pyrstössä on tumma kärkivyö. Sen nokka on pitkä, tyvestä musta ja kärjestä keltainen. Jalat ovat oranssinkeltaiset. Pituus on 75–82 cm, siipien kärkiväli 160 cm, paino 1,7–3,6 kg. Ääni on kumeaa töötötystä. Toinen alalaji rossicus, "tundrametsähanhi", on hyvin samannäköinen mutta pienempi ja lyhytkaulaisempi. Sen nokka on pienempi, ja värityksessä on enemmän mustaa.

isokoskelothttp://www.koulut.imatra.fi/vnlukio/polut/1_2/Image12.jpg

Isokoskelo (Mergus merganser) on iso vesilintu, muistuttaa vähän silkkiuikkua ruumiinmuodoltaan.

Jouhisorsakoiras on yleensä 70–75 cm pitkä, naaraan ollessa n. 55 cm. Jouhisorsa erottuu muista sorsista huomattavasti siromman ja pitkänmallisen muotonsa ansiosta. Varsinkin lennossa jouhisorsa on helppo tunnistaa. Juhlapukuisella koiraalla on kanelinruskea pää, harmaa ruumis ja valkea kaula sekä pitkät pyrstöjouhet. Naaras ja nuori sekä eklipsipukuinen koiras muistuttavat muita puolisukeltajasorsia, mutta ovat tasaisen vaaleanruskeita ilman selviä tumman ja vaalean vaihteluita sekä muodoltaan solakampia ja pitkäkaulaisempia.

Pilkkasiipi (Melanitta fusca) on suuri mustanpuhuva sorsalintu. Pilkkasiiven vartalonmuoto muistuttaa haahkaa. Koiraan höyhenpeite on samettisen musta lukuun ottamatta valkoisia läikkiä siivissä ja silmän alla. Nokka on paksu ja keltainen. Naaras ja nuori lintu ovat tummanruskeita, poskella on vaalea täplä ja siiven yläpinnalla laaja valkoinen kuvio. Niiden nokka on harmahtava.

Sinisorsa on varmasti yksi helpoimmin tunnistettavista suomalaisista linnuista. Koiraalla on keltainen nokka ja soidinpuvussa sinertävän vihreä pää. Rinta on ruskea. Naaras on kauttaaltaan ruskean kirjava. Siipipeili on sininen, valkoreunainen. Naaraan ääni on tuttu akuankkamainen rääpätys, koiraan vaimeampi, matala rääkäisy tai korkea "piy".

Tavi on pienikokoisin sorsistamme. Tavi on yleensä noin 34–38 cm pitkä ja painaa 250–350 g. Tavi muistuttaa heinätavia ulkomuodoltaan, ollen kuitenkin hiukan pienempi. Naaraalla on tasavärisempi pää, nokan tyvestä puuttuu valkea täplä ja nokka on pienempi, usein alareunastaan tai tyvestään kellertävän oranssi. Uivan tavin erottaa heinätavista sen valkeasta juovasta pyrstön alla. Juhlapukuisen koiraan erottaa valkeasta hartiajuovasta, joka näkyy varsin kauas. Pään värit näkyvät vain hyvin lähelle. Tavi nousee lentoon vedestä hyvin jyrkässä kulmassa, jolloin kirkkaanvihreä siipipeili on hyvin näkyvissä.

Telkkä (Bucephala clangula), toiselta nimeltään sotka, on sälönokkainen lintu ja kokosukeltaja. Telkkä on vilkas ja pirteä lintu, joka on varsinkin muuttoaikoina hyvin valpas ja varovainen. Sen lento on erityisen nopeaa ja se nousee vedestä kevyesti, toisinaan vastatuuleen, johon tuskin muut sotkat pystyvät. Telkkä on luonnollisesti mestari uimaan ja sukeltamaan.

Tukkakoskelolla on hapsottava pään höyhenpeite ja pitkä punainen nokka. Koiraan pää on mustanvihreä, naaraan ruosteenruskea. Koiraan kaula on valkea, rinta ruosteenruskea, selkä musta ja vatsapuoli vaalea. Naaraan vartalo on harmaa. Pituus on 52–62 cm, siipien kärkiväli 83 cm, paino 700 – 1 400 g. Lennossa erottuu siivellä valkea siipilaikku, jonka poikki kulkee kaksi kapeaa tummaa juovaa (koiras) tai yksi (naaras), mikä on läheltä havaittuna hyvä tuntomerkki isokoskeloon. Naaraan ääni on samantapaista karheaa korinaa kuin isokoskelon.

Tukkasotka (Aythya fuligula) on keskikokoinen sukeltaja. Se pesii lauhkeilla ja pohjoisilla Euraasian alueilla ja silloin tällöin sitä tavataan Pohjois-Amerikassa. Sen uskotaan levinneen alkuperäisistä elinpaikoistaan soranoton aiheuttamien vesialueiden ansiosta ja leviämistä on auttanut myös makean veden simpukoiden saatavuus.

Uivelo (Mergellus albellus) on sorsien heimoon kuuluva melko pienikokoinen koskeloita muistuttava lintu. Se on ainoa laji suvussaan.

Metsäkanalinnut

Fasaani (Phasianus colchicus) on suurehko riistalintu, jota on istutettu moniin maihin. Fasaani on alkuperältään aasialainen peltokanalintu. Fasaani on kestävä ja sopeutuva lintu. Siksi se onkin levinnnyt ihmisen aikaansaamana lähes ympäri maapallon. Fasaani viihtyy hyvin asutusten lähistöllä.

metsohttp://personal.inet.fi/luonto/pertti.turunen/a%20galleriasarjat/Linnut%20kevat/images/Metso%20soitimella%20(Tetrao%20urogallus)%2030%20079%20.jpg

Metso (Tetrao urogallus) on metsien komea asukas ja Suomen suurin kanalintu. Lajia esiintyy kolmea rotua, pohjolan metso (Tetrao urogallus urogallus) Pohjois-Suomessa, karjalanmetso (T. u. karelicus) Keski-Suomessa ja saksanmetso (T. u. major) etelässä. Joissain yhteyksissä sanalla "metso" viitataan ainoastaan koiraslintuun. Vanhaa koirasta kutsutaan yleensä "ukkometsoksi" ja naarasta "koppeloksi".

Pyy (Bonasa bonasia) on metsäkanoihin kuuluva lintu. Pieni kyyhkyn kokoinen metsäkanalintu, joka painaa noin 350 g. Selkäpuolelta harmaankirjava, rinnasta ruskehtava. Pyrstön kärki ruskea. Kukolla musta, kanalla vaaleankirjava leukalappu. Päälaella on toisinaan selvästi näkyvä töyhtö. Lentoonlähtiessä pyyn siivistä kuuluu selvä tunnusomainen hurina. Varsinkin koiraspyyt viheltelevät keväällä ja syksyllä ilmoittaakseen reviiristään.Bon asa on suomeksi hyvä paisti.

Riekko (Lagopus lagopus) eli metsäkana on pohjoisten alueiden kanalintu. Riekko sekoitetaan tunturialueilla helposti sukulaiseensa kiirunaan (Lagopus mutus). Lintujen erottaminen pelkästään ulkonäön perusteella on harjaantuneelle silmällekin vaikeaa

Tutkintopääskyt

Haarapääsky on 19–22 cm pitkä ja 13–20 g. Pitkien pyrstöjouhien vuoksi mahdollista sekoittaa vain ruostepääskyyn. Selkä on sinisenmusta, yläperä ei vaalea, mutta pyrstösulissa vaaleita pikkutäpliä. Kurkussa ja otsassa punainen laikku. Pyrstön uloimmat sulat huomattavasti sisempiä pitemmät, naaraalla hieman lyhyemmät kuin koiraalla. On saanut nimensä sinisenmustasta haaravelastaan.

Räystäspääsky (Delichon urbicum) on ihmisasutuksen lähellä viihtyvä pääsky, jonka erottaa haarapääskystä mm. lyhyemmälti lovetusta pyrstöstään.Räystäspääsky on 13–16 cm pitkä lintu, joka on päältä sinimusta ja alapuolelta valkoinen. Valkoinen yläperä on sen paras tuntomerkki. Pyrstö on lyhyt ja matalalovinen. Jalat ovat höyhenpeitteiset. Lennossa ollessaan lintu lentää korkealla siipiään räpytellen ja välillä syöksyy liukuen alas. Räystäspääsky painaa noin 20 g.

Tervapääsky (Apus apus) ei ole sukua varsinaisille pääskyille, vaikka sen ulkonäkö muistuttaakin niitä. Hitto, se ainoastaan pesii maankamaralla, muuten se painaa aina ilmassa. Syö, juo, lisääntyy ja nukkuu ilmassa.

Törmäpääsky (Riparia riparia) on pieni lovipyrstöinen pääsky. Pituus on 12–13 cm ja paino 13–15 g. Törmäpääsky on yksi pienimmistä pääskyistä. Päältä himmeän harmaanruskea, käsisulat hieman tummemmat, ja vatsapuoli valkea. Valkean rinnan poikki kulkee ruskea juova. Törmäpääskyn pyrstö on vähän mutta selvästi lovipäinen. Ääni on karheaa rahistelua.

Vesipääskyn pää on musta, leuan alla on valkea kohta. Niska on punainen. Siivet ovat kirjavat. Poikkeuksellisesti naaras on isompi ja värikkäämpi kuin koiras. Kahlaajaksi vesipääsky on siitä poikkeuksellinen, että se ruokailee uimasillaan.

Varislinnut

Harakka on 40–51 cm pitkä, paino 175–300 g. Koiras on keskimäärin naarasta suurempi ja pitkäpyrstöisempi. Mustavalkoinen lintu, jolla on yksivärisen vihreähohtoinen, 20–30 cm pitkä pyrstö. Nuoret linnut ovat lyhyempipyrstöisiä kuin aikuiset. Poikaset syntyvät höyhenettöminä.

Närhi (Garrulus glandarius) on värikäs varislintu, joka oppii matkimaan kuulemiaan ääniä.

Varis (Corvus cornix) on ihmisasutuksen lähellä viihtyvä helposti havaittava lintu. Siitä, onko nokivaris (Corvus corone) variksen musta muoto eli alalaji, vai oma laji, on kahdenlaista näkemystä. Tällä hetkellä Suomen lintujen lajiluettelossa on vain varis.

Tutkintolokit

Aikuisen harmaalokin selkä on tasaisen vaaleanharmaa, pää ja rinta valkeat, nokka keltainen ja sen kärjessä punainen täplä. Jalkojen väri vaihtelee keltaisesta harmaanpunaiseen, tavallisin väritys vaalean lihanpunainen. Nuori yksilö on valkean-ruskean-harmaankirjava ja vaikeampi tunnistaa muista isoista nuorista lokeista. Nuori lintu saa aikuispuvun vasta noin 4-vuotiaana.

Kalalokki on keskikokoinen valkea lokki, jonka siivet ovat päältä vaalean harmaat. Pää on pyreähkö, nokka ja koivet vihertävänkeltaiset ja silmät tummat. Kalalokki pesii yleisenä, usein kolonioissa, kaikkialla merialueellamme ja yleensä yksittäispareina järvillä kaikkialla maassamme.

Naurulokkiin on moni varmasti tutustunut torilla ja ehkä kyllästynytkin, kun se on jatkuvasti kirkumassa korvan juuressa. Muista torien silakankyttääjistä sen erottaa pään tummasta hupusta. Sen ääni (kirkuva krriiaa) on myös muista poikkeava. Naurulokki on tavallinen koko Suomessa, vain sieltä se puuttuu, missä ei ole järviä.

Kalatiiran nokka on ohut, oranssinpunainen ja mustakärkinen. Koivet ovat punaiset ja istuvan linnun pyrstö ei ulotu siivenkärkiä ulommaksi. Kalatiira pesii yleisenä merialueillamme ja harvalukuisempana sisämaassa aina Peräpohjolaan saakka.

Petolinnut

Maakotka on pitkäsiipinen kotka, jonka erottaa merikotkasta siitä, että sen siipien leveys on sama kuin pyrstön pituus. Nuorella linnulla on isot vaaleat laikut siivissä, ja nuoren linnun valkoisessa pyrstössä on musta kärkivyö (vertaa piekanaan). Vanhat linnut ovat kauttaaltaan tummempia, korkealla taivaalla nähtynä lähes mustia. Naaras on perusväriltään ruskeampi kuin koiras.

Iso lintu on usein resuisen näköinen, sillä nuorilta linnuilta voi puuttua usein paljon sulkia. Pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.

Haukat

Jalohaukkoihin kuuluva ampuhaukka on päiväpetolinnuistamme pienin, vain hieman rastaita suurempi. Se on levinnyt koko Suomeen, mutta on yleisin Oulun korkeudelta pohjoiseen. Maamme eteläosissa se on varsin harvalukuinen ja paikoittainen. Elinalueinaan ampuhaukka suosii hakkuuaukeiden ja soiden reunamilla sekä vesistöjen varsilla sijaitsevia valoisia mäntykankaita.

Hiirihaukka on varista hieman isompi petolintu. Sillä on tylppäkärkiset siivet ja lyhyt pyrstö. Rinta on keskiruskea, kainaloissa vaaleat laikut, muuten lintu on tummanruskea. Saalistaessaan avomaan yllä pysähtyy usein lekuttelemaan paikoilleen.

Sääksi eli kalasääski (Pandion haliaetus) on suurikokoinen petolintu, joka elää järvialueilla ja merenrannikolla. Saaristossa levinneisyys rajoittuu sisä- ja välisaaristoon.
Tuota kuvaa klikkaamalla näet webbikameran kuvaa Marjaniemen Hailuodossa pesivästä sääksestä. Kuva päivittyy 10 sekunnin välein.

Kanahaukka (Accipiter gentilis) on keskikokoinen päiväpetolintu. Roteva ja pitkäpyrstöinen keskikokoinen petolintu. Muistuttaa varpushaukkaa ja jonkin verran myös jalohaukkoja. Aikuinen kanahaukka on selkäpuolelta tummanharmaa, valkealla vatsapuolella sillä on harmaita poikkiraitoja. Silmäkulmajuova valkoinen ja selkeä.

Piekana on keskikokoinen petolintu, joka muistuttaa muodoltaan ja kooltaan hiirihaukkaa, mutta siivet ovat pidemmät. Harjaantunut tarkkailija erottaa jo matkan päästä nämä kaksi lajia siitä, että piekana pitää liidossa ja kaarrellessaan siipiä selvemmin V-asennossa kuin hiirihaukka. Yläpuoli tumman harmaanruskea. Kaikissa puvuissa pyrstö valkea ja siinä tumma kärkivyö - selvin vanhoilla ja epäselvin nuorilla linnuilla. Alta huomattavan vaalea - siivissä mustat karpaalilaikut ja siipisulkien kärjet tummat, mutta muuten siivet alta pääosin lähes valkeat. Vatsassa tummaa kuviointia

Sinisuohaukalla on kokoonsa nähden pitkät siivet. Koiras on harmaa päältä, vaalea alta ja sen siivenkärjet ovat mustat. Naaras on ruskea päältä, vaalea alta ja yläperässä on myös valkoista.

Tuulihaukka on pienempi kuin monet haukat mutta isompi kuin useimmat pikkulinnut. Sillä on erityisen pitkät siivet ja pyrstö. Selkäpuoli on punaruskea ja vatsapuoli vaalea tihein tummin täplin. Koiraan pää on harmaa, naaraan vaalea. Nuori lintu muistuttaa naarasta. Saalistaa avomaiden yllä, jää usein lekuttelemaan paikoilleen ilmaan kuin tiira.

Varpushaukka (Accipiter nisus) on pienikokoinen päiväpetolintu, joka voi tulla kaupunkiinkin sieppaamaan lintulaudan ruokavieraita. Naaras on koirasta isompi, 35–41 cm pitkä ja siipien kärkiväli 67–80 cm; sen voi sekoittaa koiraspuoliseen kanahaukkaan, mutta kanahaukka on rotevampi, varpushaukka solakampi.

Tutkintopöllöt

Helmipöllön pituus on 22–27 cm. Sen väritys on selästä ruskea, pään alapuolella valkoisia täpliä. Rintapuolelta se on vaalea ja rinnassa on pitkittäisiä tummia juovia. Pää on isokokoinen, silmät ovat suuret ja keltaiset. Nuoret linnut ovat aluksi kokonaan ruskeita. Paino täysikasvuisella linnulla on noin 120–200 grammaa. Helmipöllön lentotapa on suora ja voimakas.

Hiiripöllön pituus on 36–39 cm ja paino 270 g koirailla ja 320 g naarailla. Se on pitkäpyrstöinen, teräväsiipinen päiväaktiivinen pöllö, jolla on harmaanmustaa kuviointia takaraivossa ja selässä. Vatsa on valkea, hienosti tummalla vipevöity. Istuu usein näkyvällä paikalla puun latvassa, ilmakaapelilla tai tolpan päässä.

Tällä kasvoiltaan kissamaisella pöllöllä on silmien päällä tuuheat, ulkonevat ”kulmakarvat”. Höyhenpuku on kellanruskean ja mustan kirjavoima, silmät ovat oranssinpunaiset. Naaras on huomattavasti koirasta suurempi, ja sen valkoinen kurkkulappu on usein pienempi. Tämä on huuhkaja, Bubo bubo.

Lapinpöllö on hyvin suuri. Sen pää on suuri, ja naama litteä kuin kirveellä veistetty. Vain tällä pöllöllä on naamakiehkurassa tiheä juovitus. Kuin vuosirenkaat, jotka ympäröivät kirkkaankeltaisia silmiä.

Varpuspöllö (Glaucidium passerinum) on Euroopan pienin pöllö. ”Pyyppäävä” soidinvihellys on helppo erottaa muiden pöllöjen äänistä. Silloin tällöin voi kuulla myös nopean, nousevan vihellyssarjan. Ruuankerjuuääni on hyvin korkea vinkuminen.

viirupöllöhttp://www.ornio.net/kuvat/Strura4.jpg

Viirupöllö (Strix uralensis) on suurikokoinen varsinaisiin pöllöihin kuuluva petolintu. Soidinääni kumea, koiramainen ”VUhu… Vuh-vuh-vuVU-hu”. Naaraan ääni karkea rääkäisy. Pesällä varoittaa uhkaavasti haukkumalla. Maastopoikaset kerjäävät ruokaa käheällä pihinällä.

Varpuslinnut

Hippiäinen on Suomen ja koko Euroopan pienikokoisin lintu, pituuden ollessa vain n. 9 cm ja painon 4–7 g. Havumetsien pyöreä, touhukas pallero on yläpuolelta vaaleanruskea ja alapuolelta vaaleanharmaa. Päälaella kulkee mustareunainen pitkittäisjuova, joka koiraalla on oranssi ja naaraalla keltainen. Pyrstö on lyhyt ja siivellä on valkea siipijuova, jonka takana on musta täplä.

Käpylinnut (Loxia) ovat peippojen suku. Isokäpylintu muistuttaa todella paljon pikkukäpylintua, ero on lähinnä nokan muodossa ja koossa. Molemmat ovat "papukaijamaisia" suhteettoman suuren nokkansa ja kirkkaiden väriensä takia; isokäpylintu vielä pikkuveljeään harteikkaampi.

Laulurastas on selkäpuolelta harmaanruskea, rinta ja kupeet ovat mustapilkkuiset ja vatsa valkoinen. Kainalohöyhenet ovat kellahtavat (vrt. punakylkirastas). Koivet ovat korkeat, suuri silmä on tumma. Pituus on 20–22 cm, siipien kärkiväli 33–36 cm ja paino 60–70 g.

Lehtokerttu on helppo havaita, kunhan tuntee sen iloisesti pulppuavan laulun. Joskus voi päästä näkemään vilahduksen tasaisen harmaanvihreästä linnusta, josta ei erotu selkeitä värirajoja. Lehtokerttu viihtyy rehevissä pensaikoissa ja metsissä. Muiden kerttujen tapaan se lymyilee pensaikossa. . Pesänsä se kyhää yleensä matalalle pieneen pensaaseen tai saniaiskasvustoon.

Leppälintukoiraan rinta ja pyrstö ovat oranssinpunaiset ja pää harmaa. Otsa on vaalea ja kurkku musta. Laulu on kirkas säe, jota seuraa lyhyt matkintoja käsittävä liverrys. Laulun alkuosaa voisi kirjaimin kuvata "hiitryitryitryi".

Metsäkirvinen on kirvismäisen harmaanruskea ja alta vaalea sekä pitkittäisviiruinen. Naaman kuviointi on hieman kontrastikkaampi kuin niittykirvisen, jota metsäkirvinen suuresti muistuttaa. Rinta on rusehtava myös kuluneessa kesäpuvussa, jolloin niittykirvinen on alapuolelta valkoinen. Nokka on hieman lyhyempi ja tukevampi kuin niittykirvisen, ja takavarpaan kynsi on lyhyt ja käyrä, mikä on sopeutuma puissa liikkumiseen. Koivet ovat vaaleanpunaiset.

Mustarastas (Turdus merula) on varpuslintuihin kuuluva rastas.
Koiras on hiilenmusta ja nokka keltainen, naaras on tummanruskea selkäpuolelta, vaaleampi alta ja sen nokka on ruskea. Nuoren koiraan nokka on tumma pitkälle kevääseen. Nuori lintu on erotettavissa vanhasta haalistuneiden siiven isojen peitinhöyhenten perusteella.

Niittykirvinen on mitä tavanomaisin kirvislaji, jonka erottaminen muista kirvisistä on vaikeaa varsinkin syyspuvussa. Höyhenpuku on päältä harmaanruskea, alta vaalea ja voimakkaan viiruinen. Nuori lintu on vähemmän viirukas kupeilta. Silmän ympärillä on selvä kapea valkea silmärengas, silmän päällä oleva silmäkulmanjuova on lyhyt ja himmeä. Päässä ei ole jyrkkiä kuvioiden eroja, kuten useilla muilla kirvisillä.

Pajulintu on kellanvihertävä, mahapuoli valkoinen, ja sen tunnistaa selvästi näkyvistä silmäjuovista. Vaaleat, rusehtavat jalat. Nuori lintu on alapuolelta keltainen. Pituus 11–13 cm, siipien kärkiväli 19 cm, paino noin 8–10 g.

Pulmunen (Plectrophenax nivalis) on valkeankirjava peipon muotoinen lintu. Lentävät pulmuset on helppo tunnistaa valkeista siipiläikistään. Soidinasuisella koiraalla on valkea vatsa ja musta selkä. Muut höyhenpuvut ovat selästä vaaleanpunertavia, vatsapuolelta valkoisia.

Punakylkirastas (Turdus iliacus) on Suomen yleisimpiä lintuja. Punakylkirastaan erottaa räkättirastaasta pienemmän koon, punaisen kylkilaikun ja vaalean silmäkulmajuovan perusteella. Selkä on ruskea ja vatsapuoli ruskeavalkokirjava. Kainalohöyhenet ovat punertavat (vrt. laulurastas). Pitkä pyrstö tököttää pystyssä varsinkin rastaan istuessa oksalla. Laulu on yleensä lyhyt, laskeva säe ja se vaihtelee alueittain ”tryi-tryi-tryi”. Kuvasta klikkaamalla videoleike linnusta.

Punarinta (Erithacus rubecula) on pieni varpuslintu, joka luokiteltiin ennen rastaisiin, mutta nyttemmin on siirretty sieppojen heimoon. Punarinta on yleinen eurooppalainen lintu ja se tunnetaan riidanhaluisesta käyttäytymisestäänlähde?. Punarinta ääntelee tikitystä muistuttavalla äänellä ”tik-tik-tik…”.
Aikuinen punarinta on helppo tunnistaa oranssista rinnasta ja kurkusta.

Punatulkun pituus on noin 16–19 senttimetriä ja paino 30–40 g. Sen kutsuääni on huilumainen ”hjyy”. Laulu on hiljaista rupattelua latvustossa. Linnun päälaki on musta, samoin siivet ja pyrstö. Siivissä on lennon aikana näkyvä valkoinen raita. Nokka on musta ja lyhyt, kita violetti. Aikuisella koiraalla on punertava rinnus, naarailla ja nuorilla linnuilla on harmaanruskea yleisväritys.

Hömötiainen (Parus montanus) on havumetsissä viihtyvä pienikokoinen tiainen. Lajin kuvaili ensimmäisenä Thomas Conrad von Baldenstein 1827.

Järripeippo (Fringilla montifringilla) on peipon itäinen lajipari. Ääni on käheä ”jäk” tai ruma käheä rääkäisy.

Peippo (Fringilla coelebs) on Suomen yleisimpiä lintuja.Molemmilla sukupuolilla on siivissä selvät valkoiset kaksoisjuovat tummanharmaalla pohjalla. Koiraan alapuoli on punertava, naaraan ruskehtava. Koiraan päälaki on sinertävä ja naaraan päälaki on harmaa ja vartalonmuoto tanakka. Pyrstön reunasulat ovat valkeat ja yläperä vihertävä (järripeipolla valkea). Pituus on 15–18 cm, paino 20–23 g. Koiras on selvästi naarasta kookkaampi.
Koiraan laulu on reipas, voimakas säe, jota kuulee kaikkialla huhtikuun puolivälistä heinäkuun alkupuolelle. Lentoääni on pehmeä ”jyb”, kutsu- ja varoitusääni kiihkeä, talitiaismainen ”tvink-tvink…”. Koiras toisinaan ääntelee inttävästi ”hyit hyit hyit…”. Joskus kuulee myös varpusmaista tsirputusta ja erittäin korkeaa varoitusääntä.

Räkättirastas (Turdus pilaris) on rastaiden (Turdidae) heimoon kuuluva keskikokoinen lintu. Räkättirastaan pää ja yläperä ovat harmaat, yläselkä ja hartiat punaruskeat sekä rinta ja vatsapuoli keltaisenkirjavat ja mustatäpläiset. Sen pituus on noin 26 cm, siipien kärkiväli 43 cm ja paino noin 100 g. Ääni on käheää rääkymistä ja räkätystä ja laulu kiihkeää kirskahtelevien ja rätisevien aiheiden lavertelua, jonka lintu usein esittää laululennossa. Voi laulaa myös yöllä.

Satakieli on punarinnan kokoinen. Pituus on noin 17 senttimetriä ja paino 23–30 grammaa. Satakieli on selkäpuolelta tasaisen harmaanruskea ja alhaalta harmaasta vaaleaan. Rinnassa on selvää tumma täplitystä. Pyrstö on punaruskea ja silmä suuri ja tumma. Sukupuolten välillä ei ole ulkonäköeroa.

Sinirinta on punarinnan kokoinen, eli 13–14 cm pitkä ja painaa 15–17 g. Koiraan rinnassa on sininen ”leukalappu”, jonka reunoja kiertää kapea valkoinen ja leveämpi punainen raita, ja jonka keskellä on punaruskea täplä (nimialalaji svecica). Otsassa on kapeat valkeat ”kulmakarvat”, eli silmäkulmajuovat, muuten yläpuolen höyhenpeite on ruskehtava ja vatsan valkea. Naaras on ruskea, selkäpuolelta tummempi, rinnastaan kermanvärinen. Monilla vanhoilla naarailla on rinnassa sinistä.

Sinitiainen (Parus caeruleus) on tiaisiin (Paridae) kuuluva lintu. Pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 10,5–12,5 cm, ja painaa suurin piirtein 10–11 g. Päälaki ja siivet ovat siniset, selkä vihertävä ja alapuoli keltainen. Naama on valkoinen. Linnulla on musta raita silmien tasalla. Tämä on myös yksi tärkeistä tuntomerkeistä. Etenkin vanhan koiraan sininen väri on hyvin kirkas. Naaras on selvästi himmeämmän värinen. Koiras on myös hieman kookkaampi

Talitiainen (Parus major) on Euroopassa ja Aasiassa laajalle levinnyt tiainen. Sitä tavataan yleisenä ihmisten asuinpiirien lähellä, talvella siemeniä ja jyviä sisältävien lintulautojen tai ruokintapaikkojen ansiosta, kesällä pönttöjen. Talitiaisen kansanomaisempi kutsumanimi on talitintti.

Tilhen päässä on huomiota herättävä töyhtö. Yleisväri on ruskea, siivissä on valkeat juovat. Pyrstön kärki on keltainen. Sukupuolet ovat lähes samanväriset, joskin naaraan väritys on hieman himmeämpi. Pituus on 18–21 cm, siipien kärkiväli 35 cm ja paino 54 (40–64) grammaa. Äänet: Vaimea, helisevä ”sirrr”, mikä kuuluu lennossa ja puussa parven levätessä.

Tiltaltti on päältä vihreänharmaa, vatsapuolelta vaaleampi, vaaleankeltainen juova silmäkulmassa. Sillä on tummat jalat ja lyhyehkö nokka. Usein erittäin vaikea erottaa pajulinnusta, mutta keväällä ruskeampi, suttuisemman oloinen. Siipi pajulinnun siipeä lyhyempi ja pyöreämpi. Syksyllä usein hyvin ruskea, ei keltainen kuten pajulintu, ja tumma nokka korostaa tummuutta vielä entisestäänkin. Ääni kuuluu: "tilt-talt-tilt-talt". Heh heh!

Töyhtötiainen on 11–13 cm pitkä ja noin 11 g painava lintu, jonka tärkein tuntomerkki on päässä oleva raidallinen töyhtö. Linnun kaulassa on musta rengas. Selästä lintu on väritykseltään harmaanruskea, alapuoli on kellanvalkea. Pää on mustanvalkea. Vanha lintu eroaa nuoresta ainoastaan kuluneemman pyrstönsä takia.

Kesällä varpusen nokka on väritykseltään sinimusta, jalat ruskeat. Talvella taas höyhenpuku on vaaleampi ja nokka ruskeankeltainen. Koiraan siivellä on keskimmäisten peitinhöyhenten muodostama valkoinen raita. Naaraalla ei ole mustaa päässä tai kaulassa vaan yläruumiissa on ruskehtavia raitoja. Poikaset ovat tummemman ruskeita. Loppukesällä kaikki varpuset käyvät läpi täydellisen sulkasadon, minkä jälkeen eri ikäluokkia ei pysty enää erottamaan. Pituus on noin 16 cm, paino 30–33 g. Koiras on hieman kookkaampi. Varpuset esiintyvät parvina.

Viherpeippo on väritykseltään kellanvihreä rinnasta ja sen selkäpuoli on harmaan vihreä. Siivissä on keltainen kuvio, joka muodostuu käsisulkien tyviosien värityksestä. Myös pyrstösulkien tyviosat ovat keltaiset. Koiras on naarasta huomattavasti kirkasvärisempi. Jotkut naaraat ovat melko harmaita ja keltaiset kuviot ovat pienialaisia. Nokka on korkea kekonokka. Koivet ovat tumman punertavat.

Västäräkki (Motacilla alba) on västäräkkeihin (Motacillidae) kuuluva varpuslintu (Passeriformes). Harmaa selkä ja valkea vatsapuoli, pään etuosa valkoinen ja päälaki musta, samoin kaula. Vanhan koiraan naamassa on enemmän valkoista ja päälaella enemmän mustaa kuin naaraalla ja nuorilla linnuilla. Pyrstö on pitkä ja se heiluu lajille tyypillisesti kävelyn aikana.

Kurpat

Väritykseltään lehtokurppa on ruskean eri sävyjen, mustan ja valkoisen kirjava. Lennossa erottuu kirkkaan punaruskea yläperä ja vaalea pyrstön kärki. Räpsähtää yleensä lentoon vasta aivan kulkijan jaloista. Muoto on tukeva ja kyyhkymäinen. Nokka on pitkä ja suora.

Liron pituus on 18,5–21 cm, siipien kärkiväli 35–39 cm ja paino 50–90 g. Liro on päältä harmaanruskea vaalein täplin, vatsa on valkoinen ja kaula sekä pää harmahtavat. Nokka on suora ja kahlaajan nokaksi keskimittainen, koivet ovat pitkät ja kellertävät. Yläperä on valkoinen ja pyrstössä on kapeita tummia raitoja. Liro on nopea ja hermostuneen oloinen liikkeissään. Kutsuäänikin on hätäisen kuuloinen ’jih-jih’. Varoittelee loputtomalla ’kip-kip’ äänisarjalla. Laulunsa se esittää tavallisesti soidinlennossa, ja siitä laji on saanut nimensä: ’liro-liro-liro...’.

Kuovi eli isokuovi (Numenius arquata) on varhain palaava muuttolintu. Siihen liittyy sananlasku: "Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle." Isokuovi on suurimpia kahlaajia, ellei peräti maailman suurin kahlaajalintu. Pitkät jalat, siipiväli 80-100 cm, paino 600-1000 g, pitkä alaspäin kaareutuva nokka (10- 15 cm) ja ruskea, selästä aavistuksen tummempi väritys.

Rantasipi (Actitis hypoleucos) on yleensä noin 20 senttimetriä pitkä, vesistöjen liepeillä pesivä kurppien heimoon kuuluva kahlaaja. Sen siipiväli on 35-40 cm, pituus 18–20 cm ja paino 35–85 g. Päältä ja rinnasta lintu on ruskea, alapuolelta valkoinen. Lennossa näkyy valkoinen siipijuova. Ääni on kimakka ’tii-tii-tii’. Laulu on jatkuvaa tiititystä, jolloin lintu lentää matalalla veden yllä väräjävin siivin.

Taivaanvuohi (Gallinago gallinago) on rantaniittyjen yllä määkivä lintu, joka tunnetaan paremmin äänensä kuin ulkonäkönsä takia.

Käkilinnut

Käki (Cuculus canorus) on lintu, joka tunnetaan erityisesti luonteenomaisesta ääntelystään: kukkumisesta eli kukunnasta, jota se harjoittaa myös lukemattomissa kansanrunoissa ja lastenlauluissa. Vain uros kukkuu, naaran liverrys on hyvin ponneton, puliseva.

Tikkalinnut

Käpytikka on Suomen yleisin tikka. Se pesii läpi koko Keski-Suomen. Koiraan niskassa on punainen laikku, joka naaraalta puuttuu. Nuorten lintujen koko päälaki on punainen. Harteilla on suuret valkoiset laikut. Selkä on muuten musta. Pyrstön alus räikeän punainen.

Pohjantikka (Picoides tridactylus) on keskikokoinen tikka. Selkäpuoli ja pää ovat mustat, vatsapuoli vaalea, kyljissä mustia raitoja valkealla pohjalla. Aikuisen koiraan päälaki on keltainen.

Joutsenet

Laulujoutsen (Cygnus cygnus) on suuri, valkea sorsalintu. Sen nokka on keltainen, eikä nokan tyvessä ole mustaa kyhmyä toisin kuin kyhmyjoutsenella. Laulujoutsen on Suomen kansallislintu, ja se on kuvattu suomalaisen yhden euron kolikon klaavapuolelle.

Kyhmyjoutsen (Cygnus olor) on suuri valkoinen lintu. Sen nokka on punertava ja siinä on musta ”kyhmy”, josta se on saanut suomenkielisen nimensäkin.

Kahlaajat

Meriharakka (Haematopus ostralegus) on hauskannäköinen oranssinokkainen lintu, joka on muuttumassa ulkoluotojen kahlaajasta kaupunkilinnuksi.

Kapustarinta (Pluvialis apricaria) on suurehko kahlaajalintu. Selkä, siivet ja päälaki ovat kullanruskea-mustapilkulliset, kasvot, kaula ja rinta mustat ja värialueiden rajaa kiertää valkea raita. Jalat ovat harmaat. Nuori lintu ja talvipukuinen vanha lintu ovat hyvin samannäköisiä: vatsapuoli valkoinen, rinta ja yläpuoli ruskehtavan pilkulliset. Lennossa näkyvät valkoiset kainalot ja siiven yläpinnalla kapea valkoinen raita.
Ääni on haikea, mollissa soiva "tjyyh".

Suokukko (Philomachus pugnax) on keskikokoinen kahlaaja, joka herättää huomiota etenkin soidintanssillaan. Soidinasussa koiras harmaa tai ruskea mustalla ja valkoisella kuvioinnilla, kuviot vaihtelevat paljon. Kaulan ympärillä tuuhea kaulus, jonka väri vaihtelee mustasta ruskean kautta kokovalkoiseen. Naaras ja nuori ovat ruskeansävyisiä. Musta nappisilmä, suora nokka, selässä ja niskassa tummaa kuviointia. Tummalla siivellä heikko vaalea siipijuova, yläperän sivuilla räikeät valkoiset soikiot. Ainoat äänet ovat hiljaisia kurahduksia. Soidintanssikin on äänetön tapahtuma.

Töyhtöhyyppä (Vanellus vanellus) on kurmitsojen heimoon kuuluva rantalintu, joka on tavallinen lauhkeassa Euroopassa, ja sitä esiintyy myös Aasian lauhkeilla alueilla pesimäaikaan.

Kuikkalinnut

kaakkurihttp://www.luontokuva.org/media/kuvaajat/profiilit/200/Kaakkuri.jpg

Kaakkuri (Gavia stellata) on karujen sisävesien lintu. Sen kanta on Suomessa hieman vähentynyt, joten se kuuluu alueellisesti silmällä pidettäviin lajeihin.
Kaakkuri on pienin kuikkalinnuista. Sen pituus on 55–67 ja siipien kärkiväli 91–110 senttimetriä. Paino on noin 1 600 g.
Lisääntyvillä aikuisilla on harmaa pää, punainen kurkku, valkoinen vatsa ja tumma selkä. Kaakkurin nokka on harmaa tai valkeahko ja se kaartuu hieman ylöspäin, mikä on ainutlaatuista sukeltajilla.

Tikkalinnut

Palokärki (Dryocopus martius) on iso peloton tikka, johon liittyy paljon kansanperinnettä: sanotaan, että kuolema vierailee talossa, jonka pihaan palokärki asettuu.

Kyyhkylinnut

Sepelkyyhky (Columba palumbus) on Suomen suurin kyyhky, joka on viime vuosikymmeninä siirtynyt metsistä yhä enemmän kaupunkialueille. Sen ääni on kumea huu huu huu hu huu, jota kokematon voi luulla pöllön huhuiluksi. Sitä on kutsuttu joskus myös toukomettiseksi (huhuilee toukokuisessa metsässä).

Uikkulinnut

Silkkiuikku (Podiceps cristatus) on suuri töyhtöpäinen vesilintu. Silkkiuikulla on pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka. Kaula ja pää ovat valkeat edestä ja ruskeat takaa. Poskessa on oranssi läikkä ja päässä harja. Soidintanssi on upeaa nähtävää. Linnun pituus on 46–51 cm, siipien kärkiväli 59–73 cm ja paino 900–1400 grammaa.
Silkkiuikun ääni on käkätystä kek-kek-kek, ja karmeaa korinaa. Soidintanssiin liittyy monipuolisempia ääniä. Poikaset piiskuttavat korkealla äänellä

Matelijat ja sammakkoeläimet

Kalat ja ympyräsuiset

Hämähäkkieläimet ja hyönteiset

Sateenkaari

Jos mullen tulee sateenkaari, mä kerron sen olevan spektrin väreissä esiintyvän ilmakehän optisen ilmiön. Se syntyy kun valo taittuu pisaran etupinnasta, heijastuen pisaran takapinnasta ja jälleen taittuen pisaran etupinnasta. Koska vesipisara on dispersiivinen, valkoinen valo hajoaa väreiksi muodostaen sateenkaaren. Dispersio meinaa fysiikassa sitä, että väliaineen taitekerroin ei ole vakio vaan riippuu aallonpituudesta, joka tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin väri.

Ihan pienet vesipisarat eivät ole dispersiivisiä, eivätkä näin ollen muodosta spektrin väreissä esiintyvää sateenkaarta, vaan se on
väriltään valkoinen. Tätä kutsutaan sumusateenkaareksi. Jos valo kulkee pisaroissa heijastuksen verran pitemmän reitin syntyy
sivusateenkaari. Sivusateenkaaren värit ovat päinvastaisessa järjestyksessä pääsateenkaareen nähden. Pääsateenkaaren ja
sivusateenkaaren väliin jäävää muuta taivasta tummempaa aluetta kutsutaan Aleksanterin vyöksi.

Sateenkaari syntyy kun katsojan edessä on vesisade ja takana paistaa aurinko tai kuu. Kuusateenkaaret ovat perin harvinaisia. En muista itse nähneeni koskaan. Pääsateenkaaren keskipiste on AINA auringon tai kuun vastapisteessä ja sen halkaisija on AINA 42 astetta.

Jos valonlähde on tarpeeksi korkealla, muodostuu sateenkaari horisontin alapuolelle eikä näy. Jos sateenkaari on vesialueen
yläpuolella, saattavat vedestä tulevat heijastukset muodostaa heijastussateenkaaria. Ne ovat kuitenkin ERITTÄIN harvinaisia.

Itse Jumala asetti taivaalle kaaren vedenpaisumuksen jälkeen merkiksi siitä, ettei moinen toistu. Aika hyvin se on sanansa pitänyt, muutaman kerran Jumalan pinna on kiristynyt sen verran, että on järäyttänyt maata sen verran, etton hyökyaalto lähtenyt liikkeelle. Ei ole kuitenkaan kuin 0,05 promillea väkeä kuollut. Viimeksi tulvi Intian valtameressä tapaninpäivänä 2004 ja vuotta sitä ennen kiinalaisia meni saman verran, muttei siitä paljon puhuttu kun ei ollut länsimaisia
kuolleiden joukossa. Megatsunamit ovat jo jonkinlaisia Jumalan kiukunpurkauksia sillä silloin tulivuoren rinne sortuu mereen. Tällöin vapautuu valtava määrä energiaa joka siirtyy hyökyaaltoon, joka etenee valtamerellä yli 900 kilometrin tuntivauhdilla kymmenen metrin korkuisena. Saavuttaessaan rannikon se on jo satoja metrejä korkea ja tunkeutuu kymmeniä kilometrejä sisämaahan tuhoten kaiken tieltään. Noin 4000 vuotta sitten tiedetään Norjan rannikkoa pyyhkineen megatsunamin ja heti perään megatsunami raivosi Alaskassa vuonna 1958.

Aku Ankasta tuttu uskomus on, että sateenkaaren päässä on kultaa tahi rahaa. Mitä vielä, Akun mentyä toiseen päähän kaari laskeutui Roope-sedän rahasäiliöön. "Hohhoijaa", Aku tuumi.

Sateenkaaresta ja sateenkaarilipusta, "Pride flagistä" on tullut homojen tunnetuin symboli. Alun alkuaan lipussa oli kahdeksan väriä, mutta nykyisin siinä on vain kuusi.

Punainen - elämä
Oranssi - parantava voima
Keltainen - aurinko
Vihreä - luonto
Sininen - harmonia
Violetti - yhteishenki

No joo, kädenvääntö ja homoilu - ne on miesten hommia.

Hirvi

Hirvi on Euroopan suurin maanisäkäs. Skandinaavinen hirvisonni saattaa painaa jopa 600 kiloa, mikä vastaa 320 kilon teuraspainoa. Sillä on umpinaiset lapio- tai hankosarvet, jotka se kasvattaa joka vuosi. Hirvi kuuluu sorkkaeläimiin ja märehtijöiden alalahkoon. Hirvieläimiä on 17 sukua ja 40 lajia.

Hirven turkin väri on tummanruskeanharmahtava, jalat ja jalkojen väli on luonnon valkoinen. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa on tavattu täysin valkoisa yksilöitä. Pitkä raajat tekevät hirvestä erittäin vaarallisen tie-esteen liikenteelle. Hirvikolareita sattuu eniten ilta- ja aamuhämärästtä, jolloin hirvi on ruokailuaikojensa takia aktiivisimmillaan. Suomen metsissä on noin 160 000 hirveä. Vuosittain sattuu liikenteessä 1 500 hirvikolaria, joissa kuolee keskimäärin noin 10 ja loukkaantuu 313 ihmistä. Onnettomuuksien vähentämiseksi yhteiskunta käyttää varoja raivaamalla tienvarsia, rakentamalla hirviaitoja ja alikulkukäytäviä.

Hirven eräs lajinomainen ruumiinkohta on niin sanottu parta eli kello, kaulan alle sikiövaiheessa muodostuva ihopoimu, johon aikuisella saattaa kasvaa yksilöllisesti erityisen pitkiäkin karvoja.

Hirvi elää pohjoisella havumetsävyöhykkeellä Pohjoismaista Siperiaan, ja Amerikan mantereella Alaskassa, Kanadassa, Uudessa Englannissa ja pohjoisilla Kalliovuorilla. Suomessa hirvi on levinnyt tunturialueita lukuun ottamatta koko maahan. Suomen nisäkkäistä hirvi on suurin.

Hirvi elää nuorissa havu- ja sekametsissä, järven- ja joenrannoilla sekä soilla, ja ruokailualueina ovat pensoittuneet "pakettipellot". Hirvi voi asustaa suhteellisen lähellä harvaa asutusta. Hirvien elinympäristöön on ilmestynyt 1960-luvulta lähtien hirvikärpänen.

Hirvenvasa käyttää emon maitoa aina alkusyksyyn saakka. Suuri osa hirven ajasta kuluu syömiseen. Kesällä hirvi syö helposti sulavaa ravintoa jopa 40 kg vuorokaudessa, talvisinkin 20 kg vaikeammin hyödynnettävää ravintoa vuorokaudessa.

Hirvi on kieltämättä eräs aikamme aistimestareista. Nopeasti ajatellen ei tule mieleen montaa maamme aikalaista, jolla olisi hirven korvien suuruiset 180 asteen kääntökulmalla varustetut kuulonsuuntaimet. Mikäli hirvi haluaa välttää ihmistä, se onnistuu helposti.

Nenäepiteelien määrä on yleisesti ottaen melko suoraan suhteessa nenän sisäseinämien pinta-alaan eli tunnetusti pitkäturpaisella hirvellä hajureseptoreita on todella paljon. Kuulon tapaan hirven hajuaisti mallintaa hirvelle hajumaailmasta alati kolmiulotteista kuvaa. Tämän takia hirvi on yleensä halukas liikkumaan luonnossa vastatuuleen.

Hirven näköaisti on todetusti mustavalkoisen kaltainen.

Ilmojen kylmetessä hirvi muuttaa rannikolta ja saaristosta sisämaahan päin, missä pakkasen purevuus on alkutalvesta pienempi.

Hirvet eivät ole yksiavioisia, vaan sonni saattaa paritella jopa kymmenenkin lehmän kanssa. Koska parinmuodostus on matriarkaalinen, eli naaras on päättävässä asemassa, se kuitenkin "varaa" usean sonnin ympärilleen useiksi päiviksi, mikä on hirvieläinten keskuudessa poikkeuksellista.

Hirvi on yksi Suomen tärkeistä riistaeläimistä. Sen kantaa säädellään suunnitellulla metsästyksellä. Hirven metsästys on luvallista ja luvanvaraista syyskuun viimeisen lauantain ja 31. päivän joulukuuta välisenä aikana. Vuonna 2004 kaadettujen hirvien määrä oli noin 68 000, mikä on varsin paljon, mutta ei ole riittävä pienentämään kanta tavoitetasolle 2,5 hirveä tuhatta hehtaaria kohti. Tällä hetkellä hirvikantoja haluttaisiin pienentää hirvivahinkojen takia, minkä vuoksi kaatomääriä on vähän lisätty. Hirven liha on maukasta, vähärasvaista ja terveellistä ja sille on kehitetty lukuisia reseptejä.

Tutkintolajit

Sienet

Käävät

Jäkälät

Kasvit

Sammalet

Sanikkaiset

Siemenkasvit

Ruusukasvit

Orvokkikasvit

Pajukasvit

Koivukasvit

Kellokasvit

Tatarkasvit

Hernekasvit

Asterikasvit

Kanervakasvit

Maksaruohokasvit

Revonhäntäkasvit

Heinäkasvit

Sarakasvit

Sarjakukkaiskasvit

Sypressikasvit

Naamakukkaiskasvit

Kurjenmiekkakasvit

Paatsamakasvit

Leinikkikasvit

Mäntykasvit

Käenkaalikasvit

Kuusamakasvit

Osmankäämikasvit

Kämmekkäkasvit eli orkideat

Horsmakasvit

Kurjenpolvikasvit

Esikkokasvit

Herukkakasvit

Nokkoskasvit

Näsiäkasvit

Ristikukkaiskasvit

Nisäkkäät

Linnut

Sorsalinnut

Suurin sukeltajasorsamme - Haahka

<>

Metsäkanalinnut

Tutkintopääskyt

Varislinnut

Tutkintolokit

Petolinnut

Haukat

Tutkintopöllöt

Varpuslinnut

Kurpat

Käkilinnut

Tikkalinnut

Joutsenet

Kahlaajat

Kuikkalinnut

Tikkalinnut

Kyyhkylinnut

Uikkulinnut

Matelijat ja sammakkoeläimet

Kalat ja ympyräsuiset

Hämähäkkieläimet ja hyönteiset

Sateenkaari

Hirvi